keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Mika Waltari: Joulutarinoita


Päätin jo aikaa sitten, että lukisin joulun aikaan Mika Waltarin Joulutarinoita. Koska aatonalusaika meni reissussa, pakkasin kirjan mukaan matkalle ja viimein paluumatkalla Silja Linen hytissä luin ensimmäiset tarinat ääneen kuin iltasaduiksemme. Hauskasta tunnelmasta huolimatta ehdin miettiä, olinko mennyt valitsemaan aivan pöljän kirjan, luullut sitä toisenlaiseksi. Satujen samettikoirat ja saippuakuplat sekä toistava kerrontatyyli tuntuivat liian tylsiltä ja lapsellisilta meille hyvin lapsenmielisille aikuisille.

Tahmean alun vuoksi sakealuminen automatkakin ehti edetä paremmalle puolelleen ennen kuin viitsin tarttua opukseen jälleen. Melko pian tarinat muuttuivat kiintoisammiksi, mukaan tuli tyylikkäitä ja mieleenpainuvia hahmoja, kaupunkeja, junamatkoja ja, mikä tärkeintä, kiinnostunut lukija. Mieleeni jäivät erityisesti uuden innon saanut taidemaalari, kirjailija, varjostettu neiti ja kaupunkiin mennyt isäntä. Lisäarvoa toivat viittaukset sota-aikaan.

Pidin siitä, että useissa tarinoissa oli jokin sama elementti, pieni yksityiskohta, edellisen tarinan kanssa niin että tarinoiden välille muodostui ohut ketju, vaikka tarinat eivät toisiinsa liittyneetkään. Sen sijaan hämmästyin, kuinka monessa tarinassa korostettiin joulukiirettä ja kaupallisuutta. Tällaisia ajatuksia oli siis jo 40-luvulla. Joulutunnelman kuvauksesta pidin niin ikään, vaikka sekin toisti ehkä muutaman kerran liikaa itseään. 

Yksi parhaista tarinoista oli Yllätys isälle, koska se sai hymyn huulille, siinä oli aitoa läheisen hyväksi toimimista ja hyvien novellien tapaisesti pikkuvihjeitä lukukokemuksen kruunaamiseksi. Hauska lisämauste oli lukemisen lomassa katsoa televisiosta muutama ilta sitten esitetty Mika Waltari Tunturikatu 13, jonka on ohjannut Atro Lahtela vuonna 2008.

Hurja vuosi 2014 tarjoaa enää viimeisiä hetkiään. Ajamme parhaillaan ystävän luokse Ouluun ottamaan vastaan uuden ja ennenkokemattoman. Minusta vuoden vaihtuminen on aina hurjan haikeaa. Eilen olin ihan allapäinkin vain sen vuoksi, että 2014 on kohta vääjäämättä historiaa. Samanlaisia melankoliatuntoja muistan muinaiselta 90-luvultakin, jolloin asuimme vielä kotikylällämme, eikä ystäväni näkeminen edellyttänyt tuntien ajomatkaa. Vain muutama askel mummon kaupan ohi, lasku ojaan ja mäkeä ylös vanhan koulun kentän reunalle, siitä ystävän ovelle. 

On joka tapauksessa mukava juhlistaa uuden vuoden tuloa ja tuntuu hyvältä, että ehdin tässä vuoden viimeisinä tunteina vielä bloggaamaan. Vuoden koontia kirjasin jo synttäribloggauksen yhteydessä 18.12., enkä ole niin kovasti lukenut, että kokisin erityistä kirjakoontia tarpeelliseksi nyt - mutta ehkä ensi vuonna. Ihanaa kirjan vuotta 2015 kaikille bloggaajille ja lukijoille! 


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Stockholm, Stockholm

Tukholmaa Södermalmilta, Katarina-hissin luota kuvattuna 23.12.2014

Ja niin joulu jolkotti ohitse tämänkin kerran. On aika palata blogipaastolta ja palauttaa mieliin, miten ikimuistoinen oli tämän vuoden joulunalusaika. Kävin rakastumassa Tukholmaan, josta on nyt paljon hyviä muistoja ja jonka monta tarinaa jäivät odottamaan seuraavaa matkaa. Vasa-museon aukioloajat menivät ristiin omiemme kanssa ja niin Drottningholmin linnaa kuin vanhaa kuninkaanlinnaakin kuvasimme vain ulkoapäin pimeän jo saarrettua kulttuurinnälkäiset turistit. Tukholma oli hurjan kaunis ja kiehtova näin talviaikaankin - kesäisestä Tukholmasta voin tältä erää vain haaveksia. Niin ja Junibackenista..

Yövyimme Södermalmilla, mikä osoittautui oivaksi paikaksi yöpymiseen ja syöpyy varmasti mieleeni ensimmäisistä öistäni Tukholmassa. Hotellin ikkunasta näki södermalmilaisten olohuoneisiin ja Katarina-hissiltä Tukholman siluetin. Sattuipa erään kerran kaupungilta hotellille tullessamme palohälytys, jolloin varoitusäänet ulvoivat herkeämättä ja hissien toimimista joutui odottamaan, kun palomiehet kiirehtivät paikalle. Hotellin yleisissä tiloissa oli taideteoksia ja huoneen seinää koristi kaunis tapetti. 



Tutustuimme kollegani suosituksesta Fotografiskan valokuviin, mikä oli sinänsä ihan mielenkiintoista  ja maailmaa avartavaa. Jotkin alkuperäisheimoja esittävät kuvat olivat hyvin vaikuttavia ja sattuipa silmiin monia julkisuuden henkilöitäkin erityisissä otoksissa. Mitään ei muitenkaan jäänyt sen suuremmin mieleen. Ehkä kova puhuri, joka vihmoi poskia vasten parkkipaikalta sisään kävellessä..

Lyhyen matkamme ehdoton kohokohta oli Modernin taiteen museo (Moderna museet), jossa aloitin uuden harrastuksenkin, taidepostikorttien keräämisen. Koskaan ennen ei ollut tällainen tullut mieleenikään, mutta museon kaupassa löysin itseni valikoimassa esteettisesti miellyttävimpiä kortteja. Einar Jolinin maiseman Utsikt över Riddarholmen (1914) toin myös julisteena ja nyt korttini ja julisteeni odottavatkin reissua kehyskaupoille. 

Kokoelmani ensimmäiset taidepostikortit Modernin taiteen museosta, Tukholmasta

Isaac Grünewald, Lyftkranen, 1915 (The Crane)
Helene Schjerfbeck, Flickgestalt, n. 1916 (Girl Figure)
Juan Gris, Paysage a Ceret, 1913 (Landskap från Ceret)
Wassily Kandinsky, Green Split, 1925 (Grön kil)
Valle Rosenberg, Damporträtt, 1914 (Portrait of a Lady)
Einar Jolin, Utsikt över Riddarholmen, 1914 (View of Riddarholmen)


Vaihtuva näyttely Skulptur efter skulptur oli tietysti hienoa nähdä livenä, kun siitä oli jo uutisissa nähnyt vilauksen. Eniten minua kuitenkin kiehtovat maalaukset ja museon hieno kokoelma. Tässä pieni koonti omista suosikeistani. (Osan suosikeistani löysin postikortteina, joten en lisää erikseen kuvia tauluista.) 

Fernand Léger, Femme au miroir, 1920
(Woman by the Mirror, öljy kankaalle)


Giacomo Balla, Velocita di una automobile + luce, 1913
(The Speed of a Car + Light, öljy paperille, siirretty kankaalle)


Salvador Dalí, The Enigma of Wilhelm Tell, 1933
(öljy kankaalle)


Sigrid Hjertén, Utsikt över Slussen, 1919
(öljy kankaalle, View of Slussen)


Yoko Ono, Painting to be constructed in Your Head, 1962
(painoväri paperille)


Raymond Hains, Allumettes blanches, 1965
(White Matches, maalattu puulle)


Nina Canell, Ode to Outer Ends, 2010
(trä, kokosnöt, kludd, elektromagnetisk generator)



Modernin taiteen museon yhteydessä on arkkitehtuurimuseo ja tutustuimme tämänvuotisen piparkakkutalokilpailun satoon. Teemana oli Room for everyone. Alla yksi näyte yleisestä sarjasta. Tämän yleisöpalkinnon saaneen teoksen on rakentanut Maria Ros. Lisää piparkakkuluomuksia pääsee näkemään Instagramissa aihetunnisteella #arkdes. Ja mikä kirja olikaan matkalukemisena, siitä uusi bloggaus tovin päästä!

Maria Ros, 2014

Carl Milles, Orfeusgruppen, 1926 - 1936
(veistos Heinätorilla (Hötorget), Tukholman konserttitalon edustalla)

Jouluisia kukka-asetelmia Heinätorilla, Hötorget




torstai 18. joulukuuta 2014

Juhlabloggaus: Kulttuuriharrastajan vuosi + synttäriarvonta

Mukavaa iltaa kaikille ja lämmin kiitos, kun olette mukana juhlistamassa hauskaa päivää, blogini yksivuotissynttäreitä! Paljastan ihan alkuun arvonnan voittajan sekä sen, mitä opinkaan ensimmäistä arvontaa järjestäessäni. Lisäksi teen katsauksen kuluneen vuoden kulttuuriharrastuksiini, jonka olin aiemmin ajatellut vuoden loppuun. Huomasin kuitenkin aiheen sopivan paremmin tämän synttäribloggaukseni yhteyteen. Vuosi on kohta ohi ja loppuvuoteen on tulossa muutenkin enemmän kirjabloggauksia. Viime päivät ovat olleet hullunmyllyä, joten jo aiemmin lukemani kirja odottelee edelleen vuoroaan ja kirjastosta on kannettu jouluherkkuja vaikka muille jakaa. Kirjabloggaajien lahjaringin kirjakin odottelee vielä paketissaan - kortissa lähettäjä paljasti genren ja voin sanoa, että kyllä, siitä genrestä pidän! Maltettava on vain hetkinen.




Listasin arpojen saajat numerojärjestykseen ja käytin arvontaan sivustoa random.org. Voittajaksi tuli tällä kertaa Henna blogista Hemulin kirjahylly. Onneksi olkoon Henna! Ilmoitathan osoitteesi sähköpostiini. Laitan kirjan huomenna matkaan, joten nähtäväksi jää, milloin se ehtii perille, mutta tulossa on :)

Niin, mitä opinkaan (ja mikä se palkintokirja on!)? Paljon lukevien joukossa yllätyskirja-arvonta ei kenties ole paras mahdollinen arvonta. Kirjan valitseminen ei nimittäin ollut kovin helppoa, kun osallistujat ovat lukeneet paljon monenlaista kirjallisuutta. Keksin kuitenkin yhden teoksen, jota ei ole kirjablogeissa liikaa käsitelty, vaikka mainittu kuitenkin on. Teos on Pentti Haanpään tänä syksynä ilmestynyt novellikokoelma Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja (Into), jonka aiemmin kadoksissa olleet novellit elämäkertakirjoittaja Matti Salminen löysi. Arvonnan järjestäminen oli todella mukavaa, ja uskon, että seuraavalla kerralla kerron arvottavan kirjan jo etukäteen, kuten monilla arpojilla onkin tapana. Ja jos jotakuta kutkuttaa juuri tällä hetkellä osallistua kirja-arvontaan, sellainen on Marja-Liisan blogissa Tuhansia sivuja.


Joanna von Scarlettin kulttuurivuosikatsaus

Mitkään muut sanat eivät kuvaa kulunutta vuotta paremmin kuin antoisa ja elämyksellinen. Yksi ihana juttu on se, että loppuvuotta kohti elämäni on hieman rauhoittunut ja olen voinut antaa aikaa lukemiselle ja bloggaamiselle - en tosin vieläkään mitenkään ruhtinaallisesti, mutta entistä enemmän kuitenkin, sen verran että olen päässyt kokemaan iloa näistä asioista.

1. Lukeminen

Parasta vuodessa on ollut aika lukemiselle. Marraskuussa lueskelin omaan tahtiini Karo Hämäläisen julistaman lukuhaasteen mukaan ja kesällä kokeilin paria lukumaratonia. Huomisen työpäivän jälkeen alkavalta pitkältä joululomalta odotan juurikin lukurauhaa. Parhaiten mieleeni jäivät syksyllä luettu Tuula Levon Tuulenajama ja alkuvuonna luettu Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Ihanimmat kirjalöytöni tein syksyllä Kuopion kaupunginkirjaston poistomyynnistä, josta löysin Tuulikki Valkosen Suomalaiset maalarit Pariisissa (1987, Weilin+Göös) ja Ateneumin taidetta (toim. Salme Sarajas-Korte, 1971, Otava). Näistä voi ihailla muun muassa sellaisten kuuluisien taidemaalarien teoksia kuin Edefelt, Gallen-Kallela, Schjerfbeck ja Simberg.

Suhteeni runouteen läheni kevään ja kesän aikana. Mieleenpainuvin runomuisto on ystäväni hääjuhlan pöytäkoristeessa ollut Eeva Kilven Morsiuspari. Ihania runoja oli niin ikään Kuuttaren tekemässä kirjabloggaajien joulukalenterin kolmannessa luukussa. Kirjoihin ja lukemiseen liittyviä hyviä muistoja jäi lisäksi marraskuun Kirjakantti-tapahtumasta, jossa tapasin sattumalta Amman ja Tuulevin.

2. Kirjoittaminen

Blogin kirjoittamisen lisäksi olen kirjoittanut muutakin, en tosin erityisen paljoa. Alkusyksyllä aloitin hidastempoisen kulttuuriblogin pitämisen Keski-Pohjanmaan Kulttuuriliiton sivustolla ja tulevan vuoden alussa suhautan käyntiin kirjoittamisen perusopinnot. Päädyin myös kaksi kertaa palkintosijoille runokilpailuissa. Ensimmäinen tapahtui jo alkuvuonna, kun sain kolmannen palkinnon eteläpohjalaisessa Oiva minuuttiruno -kilpailussa, mistä muistoksi jäi muun muassa runokirjanmerkkejä. Sittemmin sain toisen sijan lahtelaisessa Makuja ja nautintoja -runokilpailussa, jonka tuotoksista koottiin antologia Runoa viinissä (Lahden runomaraton ry, 2014).




3. Taide ja museot

Taiteesta kiinnostuin oikeastaan vasta syksyllä ja aika yhtäkkiä. Ostin taidekirjoja, kävin gallerioissa ja hämmästelin, mistä ennenkuulumaton taideintoni pulpahti. En tiedä taiteesta vielä paljoa, enkä oikein osaa pukea sanoiksi, mutta taiteen näkeminen on kutkuttavan mielenkiintoista ja eiköhän se jollakin tavalla avarra ymmärrystä. 

Ei olisi voinut käydä paremmin, kun syyskuisen Madridin työreissuni ohjelmaan sattui kuulumaan käynti Prado-museossa (Museo Nacional del Prado). Siellä pääsin ihmettelemään muun muassa Picassoa, Goyaa ja El Grecoa ja olisin päässyt ihailemaan muitakin, ellen olisi humaltunut taidemuseon äärettömyydestä - näyttelyhuoneita jatkui joka suuntaan niin että avaruudellisesta hahmotuskyvystä osattomana koin viisaimmaksi kulkea seuralaiseni perässä. Kokemus oli kuitenkin vaikuttava, Goya tosin hurjan mustaa ja rajua. 

Hahmotuskyvylleni huomattavasti helpompi oli heinäkuinen visiitti Las Vegasissa The Mob Museumiin, jossa reitti kulki lineaarisesti vain yhteen suuntaan. Suomalainen lempimuistoni on tietenkin viimelauantainen Korttelimuseokäynti, joka sisälsi entisajan joulutunnelmia. Odotuksiakin on luvassa: tammikuussa talsin elämäni ensimmäisiä askelia Ateneumissa, Sibelius-näyttelyssä.



4. Teatteri ja baletti

Teatterin saralla en ollut tänä vuonna kovinkaan aktiivinen, joten mikään ei keikauttanut lempiteatterikokemusten ykkössijalta kolmen vuoden takaista Seinäjoen kaupunginteatterin Dance of the Vampires -musikaalia. Pääsin toki näkemään pitkäikäisen Kiviä taskussa -komedian Pieksämäellä ja pienemmistä produktioista sain kokea helmen: Kulmateatterissa Kuopiossa piipahtaneet Puhti duo ja Pekko Käppi saivat pienen Satamankulman esitystilan täyteen eloon esityksellään Lempee & lovee niin, etten voi unohtaa. Lahden kaupunginteatterin Viulunsoittaja katolla sen sijaan ei ollut minua varten - ainoa kerta, kun olen meinannut uuvahtaa teatteriin. Tapaus on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, etteivät kulttuurivalinnatkaan mene aina nappiin. Kaiken kukkuraksi tapaus vastaa hyvin kysymykseen, jonka yläkuvan Muumi-miete esittää. 

Mitä vielä! Blogini syntyhetkillä katsoin mainioksi osoittautuneen elokuvan Mao's Last Dancer (2009). Siinä kävi se legendaarinen, mitä ei kovin usein käy. Sattumalta katsoo jotakin elokuvaa, josta ei ole koskaan kuullutkaan ja lankeaa täysin sen pauloihin. Toisen tällaisen olen kokenut vain nuorempana siskoni kanssa mummomme vintissä, jossa televisiossa pyöri brittiläinen Väkivallan kuilu (1995). Olisi todella mukava kuulla muiltakin tällaisista kokemuksista. Minulla on nämä kaksi, joten luullakseni näitä ei elämässä montaa tule. Noh, väkivallasta takaisin balettiin - kelpo matka. Nähtyäni Maon viimeisen tanssijan luulin lähteväni melkein siltä istumalta katsomaan balettia, mutta vuosi ehti vierähtää ennen kuin tilasin elämäni ensimmäiset balettiliput. Kyseessä on St Petersburg Festival Ballet, joka esiintyy tammikuussa useissa suomalaiskaupungeissa. *Vink vink

5. Vieraat kulttuurit ja kaupungit

Vieraiden kaupunkien valoista pääsin nauttimaan enemmän kuin yhden ihmisen tarvitseekaan. Matkasin niin Pietariin, Viipuriin, Los Angelesiin, Las Vegasiin kuin Madridiinkin (ja pienempiin espanjalaiskaupunkeihin). Jouluksi aion kotiin, mutta sitä ennen odottaa vielä Tukholma ja toivon mukaan Moderna Museet. 

Jokainen paikka on omalla tavallaan viehättävä ja mieleenjäävä. Viipuri aiheutti kovasti ristiriitaisia tunteita - viehätystä ja ihmetystä. Kaupunki oli kovin rapistunut, vaikka sen kaduilla kulkiessa tunsi myös historiallista vavahdusta. Tämä reissu loi ennen kaikkea kipinän lukea Viipurin historiaa ja Viipuriin sijoittuvia historiallisia romaaneja. Niitä minulle voikin suositella! Kovin vanhaan aikaan en halua ainakaan heti lähteä, joten 1800- ja 1900-luku voisivat olla alkuun osviittana.

Espanjaa opiskelleena nautin viimeinkin pääsystä Espanjaan, jossa tosin yllätyksekseni palelin. Kulmakuppilan aamupalalla pääsin pakostakin kokeilemaan kieltä, koska englantia siellä ei tunnustettu. Niin ikään nautin losangelesilaisesta elämänenosta ja siitä auringosta, totta kai. 

En voi olla mainitsematta, että myös Kuopio on minulle tämän vuoden tuttavuus ja hyvin mieluisa nurkka kulttuurielämysten kokemiseen. En tiedä, kauanko elämäni täällä jatkuu, mutta niin kauan kuin jatkuu, uskon viihtyväni.  

Olen hyvin kiitollinen, että tänä vuonna olen saanut nähdä ja kokea niin monenlaista. Se auttaa ymmärtämään omaa elämää ja omia valintoja. Lisäksi ihmisten ja kulttuurin kohtaaminen missä päin tahansa on elämys. Toivon kaikille  rauhaisaa joulua ja lukuisia kulttuurikokemuksia ensi vuodelle!   











  
  

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kulttuurielämää Kuopiossa: Entisajan joulu Korttelimuseossa (muista myös synttäriarvonta)






Päiväni on ollut pullollaan kulttuuria. Kuopion korttelimuseon joulunäyttelyyn minun oli jouluihmisenä ja historiaintoisena pakko päästä, vaikka hieman toipilaana vielä kuljenkin. Kaikkein parasta oli vain astua tuvasta toiseen ja kokea menneen ajan tunnelmaa. Vuosisadanvaihteen joulupukilla oli yleensä sarvet ja kuvan pukki näyttääkin melko hurjalta. Vasen alakuva on paremman väen tuvasta ja kuusesta, joka asetettiin ikkunan luo, jotta se näkyisi muuallekin. 

Yläkuvat ovat 1930-luvun pienperheen joulua esittävästä talosta. Kun astuin sisään ja kuulin naisen äänen, säikähdin ensin ja mielessä vilahtivat Agatha Christiet ynnä muut, kunnes muistin, että tässä talossa kuuluu 30-luvun jouluisia radio-ohjelmia. Näyttelyssä pääsee tutustumaan myös suutarin tupaan ja kutojan tuvan jouluvalmisteluihin, joiden tuoksu huumaa jouluihmisen. Teollisuustyöläisperheen hellahuoneessa taas näkee muun muassa tähkillä koristellun joululeivän ja kattoon ripustetun vaatimattoman joulukuusen. 

Kävin totta kai myös Korttelimuseoon sisustetussa Minna Canthin huoneessa, joka on hyvin viihtyisä ja jonka sohville todellakin tekisi mieli istua kirja kädessä. Kuvareportaasimaisen bloggauksen on tehnyt ainakin Hurmioitunut. Hänen blogitekstissään on toki muutakin kuin Canthia. 

Vaikka Korttelimuseon tuottamat elämykset olisivat riittäneet yhden päivän kulttuuriannokseen varsin hyvin, tänään oli poikettava vielä luovien alojen keskus Myllyyn, koska se juhli viisivuotissynttäreitään. Myllyssä pääsi kiertelemään taiteilijoiden työhuoneissa - ja voi minkä maailman ihanimman näkymän sain kokea neljännen kerroksen ikkuna-ateljeesta, joka paljasti juuri hämärtyvän valkoisen Kuopion! Seurasin myös taiteilijaystäväni jokerikierroksen talon uumenien läpi, mikä toi mukanaan hauskoja juttutuokioita, kuumaa glögiä ja huipentui Vestäjien Jutan kirjoittamaan henkilökohtaiseen runoon, jossa muun muassa raotetaan salaperäisesti lähitulevaisuuttani: " - - missä muiden kaupunkien valot / odottavat kulkijaa - -"

Synttäreistä en lähtenyt suinkaan tyhjin käsin vaan löysin taiteilijoiden tekemiä helmiä elämääni piristämään. Synttäreistä puheen ollen, muistakaahan blogissani vielä 18.12. klo 18.12 asti kestävä arvonta. Mukaan pääsee kommentoimalla ja lisäarvan saa seuraamisesta.  

Kohta lienee aika aloittaa lauantain lukuhetki, mitä onkin jo ehtinyt odottaa. Lukuisaa viikonloppua kaikille!




maanantai 8. joulukuuta 2014

Sibeliuksen maanantai + synttäriarvonta




Hyvää arki-iltaa! Kun makaa tautivuoteessa turhautumiseen niin arvostaa maanantaita, töihin pääsyä ja tunnetta, että rattaat pyörivät. Jee! Myös blogini on elossa ja merkkipäivä lähenee. Omaa muotoutumistaan ja omistajan sitoutumista kypsytellyt blogini täyttää 18.12. sen ensimmäisen !! \o/\o/ ;) Luonnollisesti aion järjestää synttäreiden kunniaksi arvonnan, josta kerron lisää tässä postauksessani. 

Ensin kuitenkin kuulumisia. Mitä olen lukemassa? Vasemman puoleisessa kuvassa ei tällä kertaa ole kirjanselkäruno vaan lukupinkkani, jonka kanssa meinaa välillä mennä tuntosarvi kuuhun. Onko fyysisesti mahdollista lukea kuutta kirjaa yhtä aikaa? Tai mikä on se sääntö, jonka mukaan valitaan?

No, ylimmäinen, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on kohta luettu. Jostain syystä minulla on tapana viipyillä runoteoksissa pitkään ikään kuin en haluaisikaan päästää niitä niin vähällä, pitää heidät hieman pidempään. 

Muut pinon teokset ovat:

- Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
- István Örkény: Minuuttinovelleja
- Natalie Goldberg: Hyvä kaukainen ystävä
- Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä
- Charles Bukowski: 234 runoa 

Mikä näistä liittyykään harrastukseeni, joka saa pian uusia muotoja, mikä kotiseututietämiini ja mikä hyppäsi käpälääni kirjaston esittelyhyllystä? Näistä lisää, kunhan teoksista on sanomista.

Oikeanpuoleinen kuva esittää blogivihkoani, jonka hankin, kun ryhdyin aktiivisesti bloggaamaan. Siihen kokoan kirjat ja ideat, joihin olen ryhtymässä. Mihin olenkaan siis ryhtynyt? 

- Ryhdyin Polva-lukuhaasteeseen, jossa luen syntymäni vuonna ilmestyneen Tiina vauhdissa ja bloggaan kirjasta 6.1. klo 11.30. 

- Päädyin myös ryhtymään Talven lukuhaasteeseen, jonka ohjeet ovat Ullan blogissa Ullan Luetut kirjat. Lukupinkkani ei tosin tällaisenaan sisällä yhtään haasteeseen sopivaa teosta. Taidankin olla vähemmän järjestelmällinen kuin mitä yleensä annan ymmärtää. Yksi teos on tosin varma: Mika Waltarin Joulutarinoita. Hieman mietiskelen, kävisikö syksyn osioon kirja, jonka nimessä on tuuli, kun talven osioon käy lumi?! Mitä mieltä olette? 

Tämä merkkimiehen syntymäpäiväksi liputettu maanantai on ollut minulle ulkotodellisuuden pimeydestä (ja märistä sukista) huolimatta äärimmäisen valoisa. Ne arjen pienet ilot. Enkä voisi parempana päivänä blogini synttäriarvontaa kajauttaa kuuluville. 

¤ Kunnia siis Sibeliukselle, nyt seuraa synttäriarvonnan säännöt

    ¤ Palkintona on kirja, (joka on yllätys vielä minullekin).
    ¤ Jokainen tästä eteenpäin, aina 18.12. klo 18.12 asti blogini mitä tahansa postausta kommentoinut         saa yhden arvan. (Selvyyden vuoksi: uusi kommentti ei enää tuo uutta arpaa.)
    ¤ Toisen arvan saavat ne kommentoijat, jotka joko ovat jo seuraajiani tai liittyvät seuraamaan. 
    ¤ Pidän listaa mukanaolijoista, pöllövihossani tietysti :).
    ¤ Leikin loputtua suoritan arvonnan, pyydän voittajan osoitteen ja postitan palkinnon. 

Onnea kaikille arvontaan! Arvonnasta saa välittää tietoa. 



sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Pasi Lampela: Kirottujen ilot

Vietin itsenäisyyspäivää Pasi Lampelan Savonia-ehdokkaaksi yltäneen novellikokoelman Kirottujen ilot kanssa. Teemat koskettavat nykyihmistä ja paikoin kerronnassa on ilahduttavan samaistuttavia kohtia: tämän olen kokenut. Kirja ei silti ole minua varten. Kaikki se elämän kovuus ja todellisuus tuntuu niin ahdistavalta, että täytyy ehdottomasti kieltää nauttineeni lukemastani. Novelleista paljastuu, kuinka yksin ihminen yrittää elämässään pyristellä. 




Kokoelma alkaa kiintoisasti historiallisiin tapahtumiin perustuvalla novellilla Sigridille. Vaikka Eugen Schaumanin elämä ei viehätäkään, pidin novellista sen hetken, kun tekstissä mainittiin aselastin tuominen Kokkolan edustalle, karilleajo ja räjäyttäminen. Sama aselaiva SS John Graftoniin viittaava historiallinen tapahtuma vuodelta 1905 mainitaan myös hiljan lukemassani Tuula Levon Tuulenajamassa

Alkunovellin karu suorasukaisuus jatkuu läpi teoksen, minkä vuoksi se lieneekin vaikuttava. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa, mutta minä en ole se lukija, joka haluaa jäädä täydentämään ne novellit, joiden jatko jää ikään kuin lukijan viimeisteltäväksi ja jotka tarjoavat mahdollisuuden onnelliseenkin lopetukseen. Olin tarttunut kirjaan melko sattumanvaraisesti syntymäkuntani Vetelin kirjastossa, josta lähdin varta vasten hakemaan psykologian oppikirjaa ja jossa Lampelan teos oli asetettu näytille. Sen takakansitekstin lupaus ihmisistä muutosten ja valintojen äärellä houkutti, mutta pelkäänpä, että teos olisi saattanut jäädä lukemattakin ilman Savonia-ehdokkuutta. Olen tyytyväinen, että kahlasin teoksen läpi, vaikka se olikin kujanjuoksua pimeässä todellisuudessa. Tahdoin päästä äkkiä pois. 

Koskettavin novelli on mielestäni Virve, jossa sekoittuu oksetus ihmisen käyttämisestä omana pelinappulana ja toisaalta turvallisuus, jonka voi toisesta ihmisestä löytää. Miinuksena novelli vie kieroon siinä, miten kapea on ilojen lähde. 

Veljet on perinteinen huijausdraama, joka sinetöi kokoelman sanoman, ihmisen itsekkyyden. Täysnegatiivinen ihmiskuva ei saa minua puolelleen, vaikka myönnän, että Lampelan hahmoissa on paljon (liiankin paljon) tavallisen tallaajan todellista pimeää puolta.  

Pyrin yleensä kirjoittamaan blogitekstini ennen kuin luen muiden näkemyksiä teoksesta. Lehtien kriitikot olivat toki Kirottujen ilot lukeneet, mutta yllätyin, etten löytänyt blogeista, ainakaan Googlen avulla, yhtään arviota Lampelan uusimmasta. Tässä kuitenkin yksi siihen sarjaan. 


Pasi Lampela: Kirottujen ilot
WSOY, 2014
146 sivua





lauantai 22. marraskuuta 2014

Tuula Levo: Tuulenajama

Ikinä ennen en muista ajatelleeni kirjasta, että voi kunpa tämä ei loppuisi koskaan. Tällä kertaa ajattelin. Alkujaan kirjaan tarttuminen oli melko sattumanvarainen episodi, enkä tiennyt kirjasta tai kirjoittajastakaan etukäteen. Tutkin silmiini osuneen kirjaston verkkosivuilla olevaa, tolkuttoman pitkää listaa historiallisista romaaneista ja karsin siitä luettavaa ensin mielenkiinnon mukaan ja sen jälkeen sen mukaan, mitä lähikirjastossa oli sillä hetkellä paikalla. Tässä vaiheessa listallani oli hirmuisesti mittaa ja kirjastossa poiminkin tarkasteluun joitakin teoksia aivan sattumanvaraisesti.



Takakannen ingressimäinen alkuteksti sai lainaamaan juuri Tuulenajaman:

Hienovarainen muotokuva ristiriitojen repimästä kirjailijasta. Ajaton kuvaus taiteen tekemisen ehdoista ja tasapainottelusta onnen ja epävarmuuden välillä. 

Tässä kirjassa olisi kaikki kohdallaan, vuosisadantakainen kulttuurimiljöö, kirjoittamisen ihanuus ja tuska sekä elämässä tasapainotteleminen. Ja niin todella oli. Muistan aloittaneeni kirjan lukemisen lentokoneessa, kun olimme lentämässä Los Angelesista kotiin. Pidin lukemastani heti, mutta lennon jälkeen kirja jäi melko pitkäksi toviksi odottelemaan jatkoaikaa, kun oli muutto ja uusien töiden aloittaminen kadonneiden matkatavaroiden metsästämisestä puhumattakaan. Kun jatkoin taas lukemista, etenin verkkaisesti, ikään kuin tahallani, jotta voisin nauttia kirjasta mahdollisimman pitkään. 

Kirjoittajana Pakkala näyttäytyy ailahtelevaisena ja epävarmana. Välillä teksti syöksähtää paperille, välillä kirjoittamisesta ei tule mitään. Kirjailija painii koko ajan sen kanssa, onko tekstistä mihinkään. Tukkijoella-näytelmän menestys antaa uskoa, mutta luo myös paineita. Tämä on ensimmäinen ja ehkä keskeisin yhtymäkohta itseeni. Tunnistan kirjoittamisen kirot ja onnenhetket. Koin suurta helpotusta lukiessani tunteista, joita olen tuntenut mutta joita en ole pukenut sanoiksi tai jakanut muiden kanssa. Tulevatko ne enemmän Levolta vai Pakkalalta, siitä en ole varma. Kirjan kutkuttavin, ja samalla ärsyttävin, piirre onkin fiktiivisen teoksen pohjautuminen faktuaaliseen henkilöön. Uteliaisuuteni on jatkuvasti koholla: Mitkä tapahtumat pohjautuvat historiallisiin tosiasioihin? Mitkä ovat taiteilijan mielikuvituksesta? Tavallaan on elähdyttävää, että tämä kaikki on lukijan päässä sekaisin ja siihen sekoittuvat vielä omat uskomukset siitä, mitkä asiat ovat todella tapahtuneet. Kaiken tämän lisäksi todellisten tapahtumien esittäminen romaanissa on aina niiden muunneltu, uuteen kontekstiin viety uusinnos.

Yhteisöön kuulumisesta ja kirjailijoiden tuntemisesta on kirjassa sekä iloa että hyötyä, mutta ihmissuhteet ovat hankaliakin. Niin poliittiset ja yhteiskunnalliset erimielisyydet kuin henkilökohtaiset väärinkäsityksetkin repivät sivistyneistöä hetkittäin erilleen. Kansallissotaa käydään ensin taustalla, mutta lopulta Pakkalakin joutuu toimiin. Ikimuistoisimmat lukuhetkeni liittyvät Algot Untolan hahmoon. Yksi syy valita tämä teos liittyi Pakkalan Kokkolan-vuosien käsittelyyn. Olinhan itsekin aikoinaan opettajana Kokkolassa ja siten Pakkalan hahmoon oli äärimmäisen hauskaa tutustua. Kaiken kukkuraksi Pakkala päätyi ehtoovuosikseen minnepä muuallekaan kuin nykykaupunkiini Kuopioon. Algot Untolasta en kuitenkaan tiennyt, että hän on toiminut kansakoulunopettajana Kaustisella (toinen nykyisistä kotipaikoistani). Minulle Maiju Lassila oli tuttu lähinnä Tulitikkuja lainaamassa -romaanista, enkä hänen historiaansa ole sattunut koskaan perehtymään. Uteliaisuus ei hellittänyt, ennen kuin päädyin Googlen avulla toteamaan, että ainakin Untolan Kaustisen-vaiheet ovat olleet totista totta.   

Perhe ja avioliitto tulevat toki kirjassa esille, omassa lukukokemuksessani kodin ihmissuhteet jäivät kuitenkin taka-alalle, vaikka kirjaa avioliittoromaaniksikin kutsutaan. Koskettavinta oli todellakin se ajaton hapuilun ja onnistumisen vuorottelu. Yhtäaikainen rimpuilu johonkin kuulumisesta ja kuulumattomuudesta. Paikanvaihdokset ovat keskeisesti esillä omassa elämässänikin: se, miten edellisestä paikasta kaipaa jotakin ja miten uudet mahdollisuudet tuntuvat olevan aina jossain muualla. Olen äärimmäisen iloinen, että tuuli toi minut(kin) Kuopioon, vaikka se samalla tuntuu äimistyttävän kummalliselta. Vuosi sitten palasin Kajaanin-turneeltani Etelä-Pohjanmaalle, ja olisin uskonut ennemmin joulupukkiin kuin kuopiolaiseen kotiosoitteeseen. 

Vaikka tulinkin tänne hieman yhtäkkisesti, Kuopio on osoittautunut ihanaksi kotikaupungiksi, mitä sain todistaa viimeksi tänä iltana VB-valokuvakeskuksessa Kirjakantin Runon ja laulun illassa Älä patoa virtaavaa vettä. Vaikka valitsin Tuulenajaman lähes tuulesta temmaten, se osoittautui lempikirjakseni.

Tuula Levo: Tuulenajama
Otava, 2009
351 sivua

Kulttuurielämää Kuopion kulmilla



Viime päivät ovat olleet kulttuuri-intoisen unelmapäiviä Kuopiossa. Eilen illalla avattiin Kirjakantti-viikonloppu ja julkistettiin vuoden Savonia-ehdokkaat. Pasi Lampelan Kirottujen ilot olen sattumoisin jo lainannut luettavaksi, mutta muihin palkintoehdokkaisiin en ole etukäteen tutustunut.

Ehdokkaat Savonia-palkinnon saajaksi  ovat:

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Antti Holma: Järjestäjä
Pasi Lampela: Kirottujen ilot
Asko Sahlberg: Yö nielee päivät
Jouni Tossavainen: New Yorkin lentävä suomalainen
Helena Waris: Vuori


Avajaisiltana Antti Heikkinen kävi kertomassa, mitä hänelle on tapahtunut ja paikalliset kirjailijat keskustelivat erityisesti nuortenkirjallisuudesta. Ilta oli täynnä sanojen taikaa ja sanomattoman syvää tunnelmaa. Pääsin ilokseni juttusille Amman lukuhetken Aino-Marian kanssa ja innostuin kuullessani, että myös Savossa on ollut kirjabloggaajien tapaamisia. Tovin kuluttua käynnistyy lauantain ohjelma, joka alkaa Savonia-ehdokkaiden haastattelulla Kuopion kaupunginkirjastolla. 

Eilen oli hyvä päivä, jonka sain viettää samanmielisten kanssa: päivä äidinkielenopettajien iPad-koulutusta ja ilta kirjallisuuskeskustelujen kuuntelua. Mutta erityisen kovasti sävähdytti toissapäiväinen esitys Lempee & lovee Teatteri Kulmassa. Puhti ja Pekko Käppi saivat hetkessä unohtamaan päivän, jolloin kaikki oli mennyt pieleen. Hetkessä he saivat pienen esitystilan täyteen eloa ja riemua ja niin laulut kuin muukin esitys olivat aivan huikeita. Sanoo minä, joka ei ollut paikalla, kun musikaalisuutta jaettiin. 

Olen myös löytänyt lempikirjani. Siitä uusi postaus lähiaikoina. 



lauantai 25. lokakuuta 2014

Lukemisen Style Awards

Kerrassaan mainio haaste, Karo Hämäläinen! Aion olla mukana lukemassa vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä marraskuussa. Jotkut ovat kommentoineet, ettei haaste ole edes paha, mutta kyllä tuo monille haaste on. Jopa tällaiselle kirjoja rakastavalle runotytölle, koska en minä oikeassa elämässä joka päivä lue. Tahtoisin kyllä, mutta tahdon paljon muutakin, joten aika usein teen sitä muuta. Nyt on kuitenkin herkullinen paikka kokeilla jokailtaista lukuhetkeä. Lisää lukuhaasteesta voi lukea Karo Hämäläisen blogista Kirjailijan päiväkirja Suomen Kuvalehden verkkosivuilta

Joko kirjat ja lukeminen ovat muotia? Nuorten keskuudessa eivät varmaan vieläkään, vaikka joissain piireissä kyllä. Kirjoista ja lukemisesta puhutaan nyt joka puolella ja se on hyvä se! Näinpäs kuitenkin eilen luokallisen oppilaita lukemassa hyvin keskittyneesti alla olevaa kirjaa – jopa ne jätkät, joilla on yleensä tunnilla paljon mielenkiintoisempaakin puuhaa kuin äidinkielen tehtävät. Tulin mukavasta lukutunnista itsekin hyvin iloiseksi. Yksi lukuharrastuksen viehätys piilee siinä, että jokainen voi valita, onko se joukkue- vai yksilölaji. 




Jos lukukokemuksiaan ei halua jakaa, ei ole pakko. Yksin kirjaan syventyminen on ihanaa. Mutta on myös mukavaa osallistua nykyajan lukuyhteisöihin, joihin pääsee helposti mukaan, koska ne ovat verkossa. Kirjablogit ja lukumaratonit ovat helmiä. Olen hurjan huono lähtemään mukaan lukuhaasteisiin, koska minulla on jo pitkä TBR-lista ja ajattelen lukevani listan kirjat ennen mitään muita teoksia. Sitten kuitenkin kannan taas uusia kirjoja kotiini, koska juuri ne ovat houkuttaneet. Epäjärjestelmällistä, mutta elämänmakuista. Syy, miksi listani ei lyhene. Uutta tupaan.    




Kiitos Yle! En ole koskaan ollut Helsingin kirjamessuilla, mutta nyt olen vahvasti elänyt mukana messuilla, koska livelähetys. Nautin tunnelmasta ja ihanasta aiheesta. Tutustuin kirjailijoihin ja sain innostuksen hakea seuraavaksi Pöyrööt-sarjakuvaa. Eteläpohjalaisuus kun on osa sydäntäni. (Aion kirjoittaa vielä siitä, missä kaikkialla kotini on viime vuosina ollut.)  

Ensi viikonloppuna on vuorossa Kätevä, tekevä, lukeva -messut Lahdessa. Siellä muun muassa julkaistaan Sokeria viinissä -antologia, jossa minunkin Makuja ja Nautintoja -runokilpailussa palkittu runoni Cashew on mukana. Messuilla voi myös runoilla jääkaappirunoutta, mutta minä puolestani jaan nyt keittiömme jääkaapin ovesta kuvaamani taideteoksen, jonka kämppäkaverini on runoillut ja joka sointuu niin kauniisti, että nautin siitä joka aamu.  




Vaikka Lahden messut jäävät minulta väliin, ei hätiä mitiä. Täällä Savossa on oma kirjallisuustapahtuma, Kirjakantti 21.–23.11. Tapahtuma lieneekin monille bloggaajille tuttu, sillä siellä muun muassa äänestetään kirjabloggaajien Copycat-kilpailukuvia. Kilpailu on käynnistetty Amman lukuhetki -blogissa. Minulle tapahtuma sen sijaan on aivan uusi ja tuntematon, vielä Savoakin tuntemattomampi. Kolmisen kuukautta on kohta vierähtänyt Savonmaalla ja kirjastosta on tullut kannettua useampikin savolaisen kirjailijan teos. Viimeistään marraskuun lukuhaasteen aikoihin päässen syventymään Heikkisen ja Kähkösen teoksiin. Lisäksi Minna Canthia sarjakuvina on valmiina pinossa. Tällä tavalla yritän tutustua Savoon jollain muullakin kuin arkikokemuksen tasolla. Mutta vielä on Tuulenajama kesken. 

Ai niin, sain Facebookin puolella haasteen, johon haluan tarttua. Haasteeseen/tapahtumaan kuuluu kuvata itsensä lempikirjansa kanssa ja jakaa kuva Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä tunnisteella #lähikirjastojenpuolesta. Kampanjan tarkoitus on puolustaa lähikirjastoja ja tämän ilomielin teen. Voi sitä surumielisyyttä, kun saavuin Keski-Pohjanmaalle syyslomalle ja huomasin paikallisen kirjaston olevan koko loman ajan kiinni kirjastoverkkomuutosten vuoksi. Harmi ei johtunut pelkästään siitä, että minulta jäi siksi hakematta kesän lukupassiarvonnassa voittamani kirjapalkinto, vaikka kieltämättä tähänkin liittyvä kutkuttava epätietoisuus piinasi. En edelleenkään tiedä, minkä kirjan palkinnoksi saan. Toisaalta jotain rotia touhuun tuo se, etten päässyt kantamaan lisää kirjoja pinoon ennen kuin saan entiset luettua.  

Ongelma kietoutuu yhteen ainoaan vaiheeseen: minkä kirjan kanssa itseni kuvaan? Onko lempikirjani Täällä Pohjantähden alla -trilogia, joka ei kerta kaikkiaan sytyttänyt yhtään etukäteen, mutta johon yliopiston kirjallisuustuntemuksen kurssilla tarttuminen osoittautui nappivalinnaksi. Sävähdytti. Vähänpä minä kirjallisuudesta tiesin. Vai onko lempikirjani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta? Koska olen aina valinnut mieluiten realistisia tai arkisia tarinoita, todella sävähdytti, kun ihastuikin kirjaan, jossa tapahtuu jotain epätodellista



maanantai 20. lokakuuta 2014

Levon levoton

Kun kiinnostuin yhtä aikaa historiallisista romaaneista ja toisaalta kirjailijakuvista, päädyin lainaamaan Tuula Levon romaanin Tuulenajama. Teos kertoo Teuvo Pakkalasta, halusta kirjoittaa ja epävarmuudesta omia tekstejä kohtaan. Teos houkutti kovasti, koska sen lupaamat sisällöt tuntuivat koskevan itseänikin ja ajankohta, jota teoksessa kuvataan, on 1900-luvun alku, joka jostain syystä on kautta aikain kiinnostanut minua historiassa eniten. Kirja imaisee kokemaan vuosisadan alun kulttuurielämää ja maantieteellisesti miellyttäviä, tuttujakin paikkoja. 

Kirjoittajana olen itsekin täysi myrsky, niin hyvässä kuin pahassa. Välillä usko itseen kohottaa, välillä epävarmuus lannistaa. Kirjoitan innoissani, menestyn runokilpailussa, intoilen ja lopulta häpeän omia tuotoksiani. Lieneekö tämä yleisinhimillinen piirre vai vain tietynlaisten persoonallisuuksien riesa? Runoasioista kirjoittelen lähiaikoina lisää.




Olen päässyt viime aikoina ihanaan tilaan, jossa sallin itselleni lukuaikaa entistä useammin. En edelleenkään yllä himolukijoiden lähelle, mutta tunnen iloa saavutuksestani. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitan, olen oppinut toteuttamaan asioita hieman joutuisammin ja vastavuoroisesti käyttämään enemmän jahkailuaikaa lukemiseen. 

Päivittelin juuri TBR-listaani, johon on kerääntynyt jo pitkä liuta houkuttelevia tarinoita. Loppupuolella on nähtävissä jonkinlainen Savo-turnee, mihin luonnollisena selityksenä ovat tämänhetkiset koordinaattini. On kiintoisaa kokeilla, miten paikat vaikuttavat lukukokemukseen, kun elämä heittelee ennen niin tuntemattomille alueille. Ja miten kirjallisuus voi sopeuttaa uudisasukasta, jos voi. Olisi mukava kuulla, jos joku on lukenut tiettyihin paikkoihin sijoittuvaa fiktiivistä kirjallisuutta paikkakunnalle muutettuaan!


lauantai 18. lokakuuta 2014

Ajan virrassa vipeltää

Olen pohtinut aikaa ja oppinut uutta. Elämässä tulee tehdä sitä, mistä nauttii. Vaikka se kuulostaa melkein liian helpolta ollakseen mikään havaittava ahaa-elämys, sen ymmärtäminen ei ole helppoa. Vai miten selittäisit sen, että joku viettää melkein koko syyslomansa miettien, mapittaako laatikoihin ja kaappeihin epätäsmällisiin pinoihin vyöryneitä papereita, opiskellako monta kertaa siirrettyä viimeistä kurssia vai nauttiako lomasta tunnelmoiden tuikkujen valossa, katsellen Iholla-miesten letkeää elämää ja suunnistaen blogistanian kauniilla kamaralla.

Olen oppinut kaksi tärkeää asiaa ajasta, ja näiden ajatusten lukeminen on todella auttanut minua arjessa. Toivottavasti tekstiäni lukevat voivat saada yhtä innostavaa hyötyä, kun nyt kerron, mitä olen oppinut. Tänä syksynä luin Anna Perhon kirjasta Superarkea, että asioiden tekemättömyyden stressaamisen sijasta kannattaa miettiä, miten hyvältä tuntuu, kun on saanut jonkin asian tehtyä. Tämä oivallus on helpottanut minua tarttumaan sarvista ja tekemään joitakin juttuja siltä istumalta, ilman että kirjaisin asioita to do -listalle, jonne minulla ainakin tuntuu enemmänkin kerääntyvän toteuttamattomia asioita kuin asioita, jotka saisin valmiiksi. Toisen aika-ajatuksen luin jo kenties vuosi sitten, eihän tätä ajan kulua enää näin vanhana muista niin tarkkaan. Kai Vakkuri kirjoitti jossakin ajanhallintakirjassaan, että aina on aikaa tärkeille asioille. Aika simppeliä. Kyllä ihmisellä aikaa on ja hän tekee niitä asoita, joita tekee. Itsehän sen tärkeysjärjestyksen luo, oli se sitten tietoista tai tiedostamatonta luomista. Todellakin. Voi juku. Kun yhdistää nämä kaksi oivallusta, on aikaa lukea kirjallisuutta, tavata ystäviä, katsoa näytelmiä ja blogata. Olen niin iloinen näistä oivalluksista.

Miksi tämän blogin edellisestä päiväyksestä on aikaa? En ole hukkunut. Olen aloittanut kulttuuriblogin kirjoittamisen myös toisaalla, hieman virallisemmalla sivustolla. Olen myös muuttanut sinne Kuopioon, minne aiemmissa postauksissani keksinkin muuttaa. Aloitin uuden työn ja sain vieläpä tiedon työn jatkumisesta aiemmin luultua pidempään. Siinä välissä kävin Amerikassa ja Espanjassa (juuri ennen Ebolaa) ja kulttuuririntamalla on tapahtunut paljon. Niin paljon, että tarvitsen uusia postauksia. Se tietää hyvää jatkoa blogilleni. Olen elänyt ja tismalleen elänyt hetkessä, kuten tiedätte sanottavan.

Eikä se turhaa jorinaa ole. Täsmälleen neljä vuotta sitten, aivan tavallisena maanantaipäivänä, kun viikonloppuna yllättäen sataneet lumet olivat sulamaisillaan, sain puhelun. Olin käynyt espanjan luennolla, joka oli silloin vain huvia, ihanaa sellaista, jonka en ymmärtänyt auttavan minua tulevaisuudessani syksyllä 2014, kun matikan opettajan kanssa olisin aamupalalla madridilaisessa kulmakuppilassa, jonka henkilökunta ja liitutaulut puhuisivat vain espanjaa. Puhelu tuli äidiltäni, joka ei kuulostanut yhtään itseltään ja kysyi, tiesinkö, mitä oli tapahtunut. Aivan kuin hän olisi ajatellut minun voivan tietää. Ei, hän oli vain shokissa, koska isäni oli aivan yllättäen puunhakureissulla jättänyt palaamatta hänen perässään autolle ja löytynyt kaatuneena mättäälle metsätontillamme, Linnakankaalla, saappaat jalassa keski-iässä aivan kuin hänen oma isänsä muutama vuosikymmen aiemmin. Hetki, jolloin ymmärsin, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän.

Kirjotukseni tavoitti juuri niin synkeät tunnelmat, kuin tällaisena päivänä voi, mutta siksi onkin parasta pyshätyä tähän, isäni muistoa kunnioittaen. Jatkossa minun on syytä kirjoittaa lisää kaikesta, mitä on tapahtunut:

1. Amerikan matka
2. Madrid
3. Runokilpailumenestykset
4. Kulttuuri-innostukset
5. Kuopio ja uusi elämä
6. Kirjat, joista olen nauttinut
7. Syksyn tunnelma


Hyvää iltaa siis, ystäväiseni. Palatkaamme jälleen!

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kesälukumaraton IV



Wou, ihana lomani saa taas arvoistaan sisältöä, kun kesälukumaraton pyörähtää jälleen käyntiin. Tarkemmat tiedot blogissa Lukutoukan ruokalista. Minulla on maratonia varten melko selvät sävelet: luen kirjoja, jotka ovat tällä hetkellä kesken. Olen ollut niin innoissani kesällä siitä, että lukemiselle on perusarkea enemmän aikaa, joten olen ahminut alkuun useamman teoksen ja siksipä niitä sitten onkin jäänyt kesken. 

Yksi kirjoista, joihin aion perehtyä, on ehkä hieman yllättäen opiskeluihini liittyvä neuropsykologian kirja, mutta en käytä maratonia kokonaan siihen vaan siis itse valitsemiani teoksia on myös mukana, kirjoja huvin vuoksi. 

Aloitusajan päättämisen kanssa on hieman mylläkkää vielä mielen sopukoissa. Tekisi mieli aloittaa heti, mutta aikataulullisesti olisi järkevämpää aloittaa huomenna aamulla. Päivittelen blogiini tietoa sitten, kun lukumaraton alkaa. Intoa kaikille lukijoille! :)


Päivitys 16.7. klo 0.01

Olen päättänyt aloittaa lukumaratonin tänään eli päivänä johon tämä nyt jo vaihtui, mutta edeltävän tekstin kontekstissa puhun huomisesta eli vasta herättyäni keskiviikkona 16. päivänä, kunhan maltan ensin unille. Blogosfääri vei mukanaan - runtom i bloggosfären!


Katastrofipäivitys klo 0.36

Olisiko pitänyt mennä ajoissa nukkumaan eikä nyt availla sivu kerrallaan tärkeitä muistiinpanoja harmin murtamana?! Niin rakas positiivarien kalenteri, johon olen merkinnyt kaikkea minulle tärkeää kirjavinkeistä koulutuspäivämääriin ja vaihtokursseista juoksuharjoitteisiin on kohdannut hyökyaallon a la astianpesukoneessa kierteistään vänkyrälle mennyt Sodastream-colapullo, jonka avomieheni on jättänyt sohvan kainaloon ja jonka totaalitulvaa en ole blogosfääriseikkailujeni lomassa pannut merkille. Tämä on se kalenteri, jota päätin käyttää syksylläkin vaikka saisin töissä ihan millaisen kalenterin tahansa. Käyttökelvoton se nyt kuitenkin on ja keskityn vain toivomaan etteivät sivut liiskaa tietoja ulottumattomiinsa. Voin myös muistaa kuinka tyytyväisenä totesin hänelle - ilmeisesti juuri hetki ennen tuhoa - miten hyvä idea olikaan ostaa pitkästä aikaa happojuomaa.


Härkää sarvista -päivitys 17.6. klo 12.52

Lukumaratonini alkaa klo 13 eli aivan näillä näppäimillä. Suunnitelmieni mukaan aloitan kirjoilla, jotka ovat jääneet vaiheeseen, vaikka uusiakin avattavia olisi melkein riesaksi asti. Mutta ei kirja voi olla riesa, ehkä se riesa on vain tieto ajan rajallisuudesta. En kuitenkaan paljasta vielä, mitä nämä keskeneräiset kaverini ovat, vaan palapeli täydentyköön omalla painollaan. Ja tiedänkö vielä itsekään, millä aloitan? Kuten jo kommentoin erään maratoonarin blogiin, pidän itse siitä että ulkona sade hakkaa maisemaa ja tuuli riuhtoo ilmojen helmaa silloin kun itse saa uppoutua hyvään kirjaan ikkunan takana lämpimässä. Se luo tunnelmaa! Ihanaa olla taas mukana.


Tilannepäivitys klo 22.41

Olen lukenut Munron Kallista elämää, mutta tehnyt hieman muutakin. Voi olla etten saa aivan loppuun tänään, kun uni alkaa painaa, mutta jatkan lukemista varmaan vielä jonkin aikaa sängyssä. Uskomatonta miten aika on kulunut nopeasti, minulla tuntuu olevan tapa mietiskellä tapahtumia liiankin hartaasti, koska lukeminen on niin hidasta.


Viivästynyt uutisointi maaliin pääsystä klo 15.44

Lukumaratonini kesti siis eilisestä klo 13 tämän päivän kello kolmeentoista, enkä ole aiemmin hiostavuudeltani päässyt päivittelemään tietoja. En kaatunut reitin raskaimmalla osuudella maantien pientareelle tai jäänyt haaveilemaan kyydistä pukukoppiin, mutta maraton oli olosuhteet huomioon ottaen odotetun hikinen ja kulku hidasta. Minulla oli liikaa ajateltavaa niin lukemassani kuin omassa arjessanikin. Arjessa, joka vääjäämättä etenee kohti unelmien pitkää lomareissua jota ennen on järjestettävä yhtä ja toista kuten dollareita ja vielä elettävä tätä normaalia arkeakin.

Sain luettua loppuun aiemmin aloittamani Alice Munron Kalliin elämän, vaikka kohta, johon olin jäänyt, tylsistytti ja tämä hetkellinen tylsyys lienee syy sillekin, miksi lukeminen oli seisahtunut. En odottanut enää paljon mitään alun intoilusta huolimatta, mutta tylsät kohdat osoittautuivatkin vain osiksi ja teos oli loppupuolelta taas ansiokas ja kauttaaltaan erittäin virkistävä. Tylsyyden partaalla hämmennyin myös siitä, etten tiennyt olivatko yhtäkkiä Marysta Katyyn vaihtuvat kertomukset tarkoitettuja mielenjuoksuja vai kirjoitusvirheitä. Myös illan viime hetkinä lukemani kohdat - joille annoin periksi vasta kirjan kopsahdettua otsaani ja tähän herättyäni - olivat menneet sen verran synkeistä luukuista sisään että aamulla rikospaikalle palatessani olin aivan tietämätön mitä olin lukemassa.

Munroa tuli luettua yhteensä 284 sivua, minkä jälkeen palasin toiseen kesken jättämääni teokseen, Uuno Kailaan koottuun runoteokseen Runot 1922 - 1931. Sen olin aloittanut juhannuksena edellisen lukumaratonin jälkeen, kun ajattelin klassisen sanoittajan aivan kuuluvan suviyön tunnelmaan ja siihen se varmasti hyvin kuuluikin, mutta sen jälkeen ei enää niin että päädyin myöhemmin vaihtamaan runosuuntaa ja lukemaan Hannu Kankaanpään Valehtelijan luvun. Mutta Kailasta ehdin tällä kertaa kahlata 38 sivua eteenpäin, joten kokonaissivumääräni jäi kolmeensataankahteenkymmeneenkahteen (322). Lukumaraton oli jälleen ikimuistoinen kokemus vaikka mieleni tuntui juoksevan paljon reitin ulkopuolella. Rehellisyyden nimissä on sanottava että maratonin ansiosta sain Munron päätökseen ja maltoin käyttää lukemiseen varmasti enenmmän aikaa kuin muuten olisin käyttänyt tällä erää. Opiskeluihin suunnittelemani hyötykäyttö jäi sen sijaan tekemättä, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen - maraton kannattaa käyttää nautinnollisimpiin lukuelämyksiin tai hetkellisiin mielijohteisiin.     

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Eino Leinon helteet 14




Tässä on ensimmäinen kirjanselkärunoni, jonka idean löysin Matleenan blogista ja joka on alun perin Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta. Niin juuri, tulevan kotikirjastoni sivuilta. Vaikka tuumailin edellisessä tekstissäni, että sitä täytyy vielä miettiä, päätös oli itsestään selvä. Se vain tuli enkä ymmärtänyt, missä se oli viipynyt. Mutta yleensäkin saan parhaimmat ideani vasta niiden kypsyttyä alitajunnassa, joten en yhtään epäile tehneeni oikeaa päätöstä. 

"Kun teininä aloitin runouteen tutustumisen, muistan kuinka vaikea oli löytää kiinnostavia runokirjoja Haminan kaupunginkirjaston hyllyiltä. Suurin osa kirjoista ja niiden tekijöistä oli tuntemattomia ja itse runous tuntui vaikealta. Runouteen tutustuminen täytyi aloittaa sattumanvaraisesti, mutta vähitellen löysin itseäni miellyttävää runoutta." Näin aloittaa Tommi Parkko esipuheen teoksessaan Runouden ilmiöitä, joka on imaissut minut mukaansa. Teininä minä keräilin nuorten kirjoittamia runoja, joiden sävy oli usein alakuloinen ja epäonnisen rakkauden sävyttämä, mutta kirjaston antiin lähdin tutustumaan Parkon kaltaisin tuntemuksin vasta tänä vuonna kun runous pulpahti täydellä teholla elämääni. 

Ensimmäiset poeettiset pohdintani ja vanhoihin raapaleisiin kohdistamani jälkihäpeät koin helmikuussa pärjättyäni eteläpohjalaisessa Oiva minuuttiruno -kilpailussa. Vasta kuunneltuani palkintoraatia ymmärsin, kuinka itsekin voisin sukeltaa täysin rinnoin runouden maailmaan. Osaisin varmasti kirjoittaa aiempaa paremmin. 

Toinen merkittävä runokokemukseni ajoittuu toukokuun lopulle, jolloin lähdimme muutaman työkaverin kanssa ravintolaan syömään ja viettämään iltaa. Illan pimennyttyä puhe kääntyi jostain syystä runouteen, jolloin yllätyksekseni miespuolinen kollegani kertoi kirjoittavansa runoja ja kiinnostus yhteiseen asiaan innoitti suuresti minuakin, jonka talvinen runouskausi vaikutti valuneen maan hiekkaan vähäisen lumen mukana. Tuolloin osallistuin sekä Lahden Makuja ja nautintoja -runokilpailuun että kollegalta kuulemaani Heinolan Aika-runokilpailuun. Kesälukumaratonin aikoihin lainailin runoteoksia ja eräänä heinäkuisena yönä päädyin kirjoittelemaan omia runoja. Sitten löysin Parkon. Nyt kirjoitan Parkosta blogiini. 




Runous sinällään ei ole minulle aivan uutta ja käsittämätöntä. Olen kohdannut runoutta niin opinnoissani kuin työelämässäkin, mutta aiemmin runous on jäänyt jotenkin ulkokohtaiseksi, kulkenut mukana sen kummempia pulisematta. Ja kaiken tämän uuden ajan pyörityksessä koen siltikin suurta hämmennystä runouden kirjosta ja haaveilen ymmärtäväni paremmin.

Odottaessani Ylen lähetystä Kajaanin runoviikolta jaan vielä yhden runollisen muiston niinkin kaukaisesta ajasta kuin eilisestä. Ihanan ystäväni häitä juhlisti myös oheinen Kilven runo Morsiuspari. Hyvin juhlava olo tuli myös kehyskuvista, joihin vieraat pääsivät illan mittaan. Hyvää Eino Leinon päivää!