Bingo - Millainen kirjankansibingoruudukostani tuli

Olen ollut mukana Oksan hyllyltä -blogin luotsaamassa kirjankansibingossa. Kyseisestä blogista voi lukea koonnin, miten siellä on bingoiltu. Varsinainen haasteyhteenveto on sivuston mukaan tulossa syyskuussa.

Oma bingoiluni on ollut todella rentoa ja loppukesän lukemiseni epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa.  Esimerkiksi Lars Sundin Missä musiikki alkoi -romaania yritin pitkin kesää lukea ja lukea, mutta viime viikolla totesin, että kun se ei lähde niin mikäs pakko se sitten on. Tällainen tietoinen kesken jättäminen ei ole ollut minulla tapana. Teoksia on kyllä jäänyt kesken siitä syystä, että niiden lukemiseen on tullut liian pitkä tauko muiden kiireiden vuoksi, enkä ole saanut enää otetta. Kuitenkin kesken jääneet teokset ovat olleet mieluisia ja olen ajatellut, että voisin lukea niitä taas joskus myöhemmin. Mutta tästä teoksesta ajattelen nyt aivan toisin.

Saadakseni kuitenkin edes yhden bingorivin valitsin tämän viikonlopun lukemiseni kirjan kansien perusteella. Sain sopivan kokoelman kirjastosta lainaamistani erinäisistä runoteoksista. Ensin luin kuitenkin yhtä muuta runoteosta, mutta kun huomasin, että sen kansi ei edistä valmista bingoriviä, siirsin teoksen syrjään. Sitä en käsittele tänään.

Lopullinen bingoruudukkoni näyttää tältä.

Teemu Mannisen Futurama (Poesia, 2010) täyttää bingossani kohdan "numero(ita)". Vaikkakin kansikuva koostuu pitkälti kirjaimista ja erikoismerkeistä, myös 0 on mukana. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että jollei Futurama olisi osunut bingoriviini, olisin alkanut vallan villiksi ja jättänyt tämänkin suosiolla kesken, nyt kun olen antanut itselleni luvan tietoiseen keskenjättöön. 

Teos kyllä avasi silmäni. Siinä mielessä, että olen luullut pitäväni nykyrunouden hyvin vapaista assosiaatioketjuista ja uskonut, että tämäkin teos voisi olla mieleeni. Olenhan sen itse luettavaksi lainannutkin. Pitää tietenkin myös muistaa, että pidän kovasti joistakin Mannisen runoista, kuten Saan ääneni kuuluviin vain t-paidassa. 

Mutta nyt lukemassani kokoelmassa oli minulle kaikkea liikaa. Sinänsä tulevaisuudenkuvauksen on tässä tapauksessa kai tarkoituskin olla päätöntä menoa ja "appelsiinin sisältä takaperoisessa järjestyksessä keltaisen märän hedelmälihan keskelle kuoriutunut minä" voi rauhassa "sylkeä suustaan appelsiininsiemeniä ja kakata niiden päälle". Tämä ei suinkaan ole teoksen villeintä menoa, sillä ajatuksesta voi tunnistaa ihmisen. Vallattomimpia assosiaatioita en edes yritä lähteä purkamaan, lukija voi halutessaan perehtyä niihin omatoimisesti. Kokonaistarkoitus kai on, ettei ajatuksiin pääse kiinni, koska ne riuhtovat joka suuntaan ja ovat yhtä aikaa vaikka mitä. Kaiken kaikkiaan näkemys tulevaisuudesta on kokoelman mukaan jotenkin mahdoton. Ei tässä muuta voi sanoa. Ja siinä saa tulevaisuudessa aikamoinen sankari kansikuvan tavoin olla.

Niin ikään Miki Liukkosen Raivon historia (WSOY, 2015) on jo melko vanha nykyrunouden teos siitä huolimatta, että se on viisi vuotta Futuramaa uudempi. Teos osuu bingoriviini "raitojen" takia. 

Huvittavasti teoksen nimi viittaa edelliselle vastakohtaisesti historiaan. Runot ovat hallittavampia kokonaisuuksia, vaikka Liukkoseltakin löytää totisesti assosiaatioita, jotka eivät päästä helpolla. Lyyrinen minä kiertää kaupunkia, rellestää, ja havainnoi maailmaa, milloin kahvilassa, milloin metsän keskellä maaten. Rappioromantiikkaan nivoutuu autofiktiivisyyttä: "jos menisi keskelle liikenneympyrää ja pidättäisi hengitystä / laskisiko aurinko sitten lainkaan / tietenkin minun isäni tulisi ja käskisi lopettaa pelleily / minun arvokkuuteni on progressiivista / ja kyllä minä tiedän että minun tehtäväni hyvän aikaa / on ollut naistenlehdissä toisten kirjailijoiden solvaaminen / mutta enää minä en jaksa / minä olen toivoni menettänyt - -"

Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka (WSOY, 2007) tarjoaa paitsi samaistuttavia tunteita myös bingoruudun "kaunis vaate". 

Huotarisen runoissa miellyttää läpi teoksen melko yhtenäisenä tempova rytmi, sanonnat ja toisto. Lukijan tunteet tempovat rytmissä, ne yhtenäisyyttä vailla. Voima kuvottaa, Armo yllättää, ai näinkö se voi myös olla. 

"vintin parruilla isoäidin kapinat, tätien pölyttyneet alushameet / katosta riippuvat koukut / suvun ennusteet, psykoosit ja kylmälle arka iho / virkattua liinaa, solmittua helminauhaa / ja ristipistotyö: Aino kädet ylhäällä"

Kyseinen runo kantaa nimeä Sydämen paino. Kokoelma pakottaa pohtimaan perinteitä ja painolasteja, sitä, millä perusteella olemme oma itsemme, tai olemmeko, voimmeko olla.

Huomasin myös aivan yhtäkkiä, että luinhan toki Krakovan matkaa varten Berlitzin kaupunkioppaan, minkä voinen hyvällä omalla tunnolla asettaa kansikuvan perusteella bingoriville "eksotiikka". Opas on vuodelta 2016 ja tekijä Richard Schofield. 

Aiemmat bingoruututekstini voi lukea helposti aiemmista julkaisuistani, koska niitä ei ole kertynyt hurjasti. Koska tähän tuli koostettua jo monta teosta, en näe tarpeelliseksi tehdä enää erillistä koostetta.

Hellepilviä ja historiaa - Matkalla Krakovassa ja muualla Puolassa

Porrastreeniä ja vuorenvalloituspettymystä. Kunnon vanhan ajan henkeä saksofonin tahtiin. Hellepilviä, huvia ja historiaa. Siinä sanoja tiivistämään huikaiseva Puolan-matkamme, joka oli enemmän kuin osasi odottaa.

Kesäloma alkaa olla nyt lopuillaan. Tänä vuonna jätimme lomareissun ihan loman ehtoopuolelle, jotta olisi jotain mitä odottaa ja pääsisi vielä vaihtamaan maisemaa juuri ennen töihin paluuta. Krakova oli ollut mielessämme erityisesti siksi, että mieheni halusi vierailla Auschwitzissa, mutta myös minua innosti matka historialliseen kulttuurikaupunkiin. 

Lensimme Helsingistä Krakovaan Finnairin vajaan kahden tunnin aamulennolla ja perillä tuli hengailla kaupungilla ennen kuin pääsimme kirjautumaan hotelliin. Matkalaukut toki veimme hotellin laukkusäilytykseen heti alkuun. 

 

Hotelliksi varasimme lähellä vanhaakaupunkia sijaitsevan Abella Suites & Apartmentsin, joka kuuluu Artery-hotelliketjuun. Kriteereinämme oli edullinen hinta ja hyvä sijainti. Miellyimme varatessa vanhanaikaiseen tyyliin ja jostain syystä ajattelimme, että pärjäisimme ilman jääkaappia. No, toki pärjäsimmekin, mutta kyllä se jääkaappi vaan tarpeeseen tulee. Ihan jo muoviset vesipullot olisi hyvä saada kylmäsäilytykseen. Kelitkin sattuivat huitelemaan lähellä kolmeakymppiä melkein koko ajan, mikä oli toki hyväkin, sillä lämmöstä pidän. Pilvet pitivät mukavasti huolen, että sää pysyi melko miellyttävänä helteestä huolimatta. 

Hotellin aamupala tarjoiltiin äärimmäisen miellyttävässä paikassa hotellin takana puutarhassa. Tuntui rentouttavalta päästä suurkaupungin vilkkeestä vihreään, kotoisaan pihaan. Kuumina päivinä tosin nautimme aamupalat sisätiloissa, mutta viimeisenä aamuna terassin puolella, missä matkalaukutkin mahtuivat hyvin odottelemaan häiritsemättä ketään. Aamupala oli oikein hyvä.

Hotellihuonettamme koristi Leonardo Da Vincin noin vuonna 1848 maalaaman Nainen ja kärppä -teoksen kopio, vaikka huvitimme tietysti toisiamme päivittelemällä, onkohan tiedossa, että tämä kuuluisa maalaus on juuri meidän hotellihuoneessamme. 

Vuokrasimme auton kolmeksi päiväksi. Koska pyysimme autopaikkaa vasta edellisenä päivänä ennen saapumistamme, hotellilla ei ollut enää autolle tilaa, mutta henkilökunta neuvoi läheisen parkin, joka osoittautuikin helpoksi vaihtoehdoksi. Sw. Filipa-kadun 24h-parkkiin ei ollut pitkä kävelymatka ja vaikka ensinäkemältä hivenen rötisköinen sisäpiha näytti aavistuksen arveluttavalta, tämän helpompaa ei voisi parkkeeraaminen suurkaupungissa olla. Vertaa nyt vaikka Helsinkiin tai Pariisiin, joissa auto on todellinen riesa. Sisäpihan parkkialueen suulla oli nimittäin mies töissä läpi vuorokauden, ja parkin sai ostettua kerralla koko oleskeluajaksi. Kun paikka täyttyi, mies asetti kieltotötsän porttikonkiin, mutta maksaneena asiakkaana pääsimme sisään, kun halusimme. Ja maksukaan ei ollut kummoinen. Tästä juuri pidin Krakovassa, kaupunki tuntui erittäin maanläheiseltä ja helpolta. 

Ainoastaan autovuokraamon löytäminen oli hieman odotettua hankalampaa, sillä navigaattori väitti lähellä olevan parikin vuokraamoa, joita ei ilmeisesti enää ollut. Tulimme kiertäneeksi Galeria Krakovan sivulta pääasemalle ja sieltä vielä neuvoa kysymällä löytyi lopulta pieni vuokraamo, jossa ei myöskään ollut enää suurta valikoimaa vapaana, mutta kuljettajaani miellytti hyvinkin saamamme Audi. 

Yläpuolella on kuva myös Zalew na Piaskach -järvestä, joka on alle 20 kilometrin päässä Krakovan keskustasta. Näimme rannan ja saman järven toisen, kuvaan mahtumattoman rannan, kun olimme saapumassa eräänä iltana automatkalta hotellille. Krakovasta pääsee siis halutessaan myös rannalle, mikä yllätti minut, vaikka uimarengas ei sattunutkaan mukaan. 

Ensimmäinen autoretkemme suuntautui Wielickaan (kuvat yllä), ensin kuuluisalle suolakaivokselle ja sitten kaupungille. Suolakaivoksella pääsimme maan sisään ja reitti kävi melkein porrastreenistä, koska askelmia oli reippaasti. Parkkipaikalla sai alkuun hieman tiirailla, missä suunnassa sisäänkäynti olisi, mutta lopulta se löytyi melko pienen tiirailun jälkeen. Reitti sen sijaan loppui kaupungille niin, että pöllähdimme ovesta ulos kadulle ymmärtämättä yhtään, missä olimme. Kaikki tuntuivat olevan yhtä ymmällään. Navigaattorin avulla saimme toki hajun oikeasta suunnasta, mutta matkaa sisäänkäynnille ja niin ikään parkkipaikalle oli sen verran, että ilman karttapalvelua emme olisi selvinneet. Wielickan kaupunki oli viehättävä ja tunnelmallinen, pyhäiltana erittäin rauhallinen.

Toinen autoretkemme suuntautui Zakopaneen (kuvat alla), jossa olimme perillä joskus iltapäiväaikaan. Tarkoitus oli nousta köysihissivaunulla Kasprowy Wierchille ja patikoida alas. Molempiin suuntiin patikointi ei olisi sopinut aikatauluumme, eikä välttämättä kunnollemmekaan. Vuorenvalloitus jäi kuitenkin haaveeksi, kun juuri sinä päivänä cable car oli epäkunnossa ja poissa käytöstä. Ei ollut tullut mieleenkään katsoa hissiyrityksen Facebook-sivuja, josta tiedon poikkeustilanteesta olisi saanut helposti. Perussivuillakaan puolankielinen varoitusteksti ei osunut silmiin. Seuraavana päivänä sen sijaan tuli sitten nähtyä yrityksen FB:stä, että köysivaunu olisi ollut taas käytössä, mutta meillä oli autovuokran viimeinen päivä ja Auschwitz. Pettymyksestä huolimatta Zakopane oli kiva kohde pyöriä, eli täysin hukkareissua ei tullut.

Ennen Auschwitzin tuhoamisleirialueelle astumista poikkesimme lounaalle kaupungille, eli puolankieliseltä nimeltään Oświęcimiin. La Rossa -niminen ravintola osoittautui paitsi kauniiksi ja erittäin siistiksi, myös ikimuistoiseksi. Paikan Sea salad ei lohta lukuun ottamatta sisältänyt muita mereneläviä, mutta oli paras koskaan nauttimani salaatti, sillä muutoksella, että mustat oliivit annoin jättää muille. Kuva alla, joten tapahtui.

Auschwitzissa ensimmäiset ja viimeiset tunnit oli varattu itsenäisesti kiertäville, mutta koska olimme paikalla parhaaseen päiväaikaan, valittavana ei ollut muuta kuin opastettu kierros, mikä sinänsä oli totta kai antoisa. Reitin pahimpia kohtia olivat minusta valtavat kenkä-, laukku- ja hiusröykkiöt, koska ne loivat synkkien rakennusten sisälle muistot todellisista ihmisistä. Rasvapurkkien joukossa lymysi myös niinkin tavallista tököttiä kuin Niveaa. Kierroksen hintaan sisältyi myös nonstop-bussikyyti valtavalle, toiselle tuhoamisleiripaikalle, jossa ei ollut enää niinkään kierrettävää, mutta piikkilankatannerta silminkantamattomiin. Retki aiheutti hyvin ristiriitaisia tunteita, koska historian tapahtumiin ja paikkoihin tutustuminen on mielenkiintoista, mutta tämä kohde samalla ahdistaa ja hämmentää niin paljon, ettei ole enää varma, haluaako tietää lisää.  

Matkaamme mahtui myös jazz-ilta jazz-klubi uMuniackassa, missä ihastuimme ikihyviksi saksofonin putputtelevaan sointiin. Viimeisenä päivänä kuljimme jalan, ja pienen pätkän myös raitiovaunulla, mikä osoittautuikin jälleen Krakovan näin-helppoa-täällä-on-piirteeksi. Raitiovaunulipun sai ostettua raitiovaunun sisältä automaatista, joten ei tarvinnut muuta kuin astua kyytiin ja maksaa sitten. 

Viimeisen päivän kohde oli Wavelin linna ja linna-alueen katedraali. Linnassa olisi ollut pajon eri kohteita eri hinnoin, mutta päätimme katsoa pari näyttelyä, kivuta torniin ja kiertää katedraalissa (ilmainen), jossa tosin ei saanut kuvata. Sandomierska Tower oli melko kesy, eikä näkymät olleet ihmeelliset. Parempi torni sen sijaan on keskustassa kaupungintalosta ainoa jäljellä oleva osa. Sen portaat ovat todella jyrkät, eli kovin huonoilla tai pienillä jaloilla ei taida päästä ylös. Kunnon askelkyykkykävelyä. Tornin seinät huokuvat historiallista tunnelmaa ja onhan se huippua haukkoa hikeä ylhäällä, mistä myös näkymä kaupungin ylle on kaunis. Yhtä hieno kokemus on varmaankin Mariankirkon torni, mutta lippu sinne tulisi noutaa hyvissä ajoin aamusella, koska päivisin lippuluukulla näkyy sold out -lappu.

En yhtään ihmettele Krakovan mainetta hyvänä kulttuurikohteena. Viiden yön reissumme oli sopivanmittainen, vaikka nähtävää olisi toki riittänyt lisää. Esimerkiksi Schindlerin lista -elokuvan miljöön ohi ajoimme vähän sattumalta, mutta museoon meillä ei siinä kohtaa, tai myöhemminkään, ollut tällä kertaa aikaa. Voi kuitenkin sanoa, että kaikki Krakovassa viettämämme aika oli laadukasta, ja hotellin sängyssä uni olisi maistunut kaupunkireissulle luvattomankin pitkään.

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä

Valmistautuessani kirjabloggaajien Kuopion -kokoontumiseen muistin, että Tatu Kokon vastaavassa tapahtumassa 6.7.2016 lahjoittama historiallinen romaani Heinäkuun päivä (Icasos, 2013) oli jäänyt toistaiseksi lukematta. Mikä olisikaan parempi ajankohta korjata asia kuin Savon-kaipuun kukoistus muutama päivä ennen Kuopion keikkaa?

Teos kuvaa päähenkilö Hannan elämää kahdessa aikatasossa: lapsuutta serkku Akun kanssa vuodesta 1891 vuosisadanvaihteen levottomammalle puolelle ja elämän viimeisiä hetkiä 1960-luvulla, kun helsinkiläistoimittaja Jarmo Vitbrandt kurvaa kuplavolkkarillaan Muuruvedelle Savon sydämeen elämänsä jutun perässä. Savo, kuvataide ja kirjallisuushistoria - en voinut muuta kuin ihastua teokseen. Snellmanin-puistossa kasvanut kuusi on saanut todistaa kaikki nämä vuodet, ja toimittajan matkassa päähenkilö nuortuu kepeästi viipottavaksi hetkiin tarttujaksi, jolloin lapsenriemulla ei ole rajaa.

Savon-kaipuun ja Kuopion kaduille pääsyn lisäksi teos hellii myös kulttuurinnälkää. Kultakauden komeimmat teokset loihtinut Eero Järnefelt maalaa Kuningasniemen kaskitorpalla kesäyön vimmassa, eikä lukijakaan voi olla enää kajoamatta komeroonsa kuivuneisiin pensseleihin.  Vaikka realiteetit ohjaavat Hannan elämää ja realismin helmet luodaan hänen lähellään, lapsuudenkesän onnellisten päivien, pitkien leikkien ja jännittävien kaupunkiseikkailujen  kuvaus on mitä romanttisinta, suuria tunteita tietenkään unohtamatta. Kuopion tuomokirkossa tavataan itse valokuvaaja Viktor Barsokevitsch, jonka kuviin tutustuin nelisen vuotta sitten (Viktor Barsokevitsch: Suhteita (toim. Piispa Arseni)). Juoneen on punottu suuri joukko kulttuurivaikuttajia Juhani Ahosta  Jean Sibeliukseen ja Minna Canthista Eino Leinoon. Jännitystä pitää yllä maalauksiin kätkeytyvä arvoitus, jota toimittaja on lähtenyt tutkimaan.

Teos alkaa Vitbrandtin näkökulmasta, ja siihen totuttua on ensin vähän pinnisteltävä, kun näkökulma muuttuukin Hannan puoleen ja myöhemmim muidenkin henkilöiden sisäisiin tuntoihin. Silti vain yhdessä kohtaa teosta on vaikea sulatella, loppupuolella kun lukija onnistutaan järkyttämään pahemman kerran. Vaikka tunteet hieman tasaantuvat viimeisille sivuille, Kokko aiheuttaa ikimuistoisen lukukokemuksen. Voin saoa näin ihan puhtain mielin, sillä vaika sainkin teoksen kirjailijalta itseltään, mitään pakkoa ei ole kehua teosta ja onnistuinhan vitkuttelemaan perehtymisen kanssa näin pitkään. 

Kolme vuotta on toki lyhyt aika, jos ottaa rinnalle Jarmo Vitbrandtin huokaukset kivisen nuolenkärkikorun ja ikiaikaisuuden äärellä: Tunsin itseni niin vähäiseksi tuon ihmeellisen kivenkappaleen edessä, sillä se oli tehty ennen kuin ihmiset oppivat kirjoittamaan tarinoita muistiin, kauan ennen kuin muinaisia pyramideja edes suunniteltiin, kauan ennen kuin Mooses johdatti israelilaiset luvattuun maahan, Aleksanteri Suuri vallotti Persian tai roomalaiset kutsuivat Välimerta omakseen.

Teoksesta on aiemmin blogannut ainakin  Amman lukuhetken Aino-Maria. 

Osallistun teoksella Oksan hyllyltä -blogin Kirjankansibingoon. Tällä kertaa suoritan kohdan unenomainen.