Kirjallisuus on ollut minulle viime aikoina ennen kaikkea äänikirjoja. Ei sillä etten välittäisi lukea vanhoja kunnon kovakantisia, mutta terassinteon ja muiden pihapuuhien viedessä aimo annoksen ajasta on ollut kaikkien kannalta järkevämpää nauttia tekstit korvien kautta.
Ehdottomasti paras kuuntelemani kirja on ollut Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, äänikirja 2016, lukija Krista Putkonen-Örn). Lempi on lukuisten kollegoideni ja muun kirjamaailman ylistämä, eikä kaiken tohinan jälkeen ole helppo kuvailla teosta uusin tai omin sanoin. En oikeastaan edes tiedä, miksi teos on niin tarttuva. Yksi hieno piirre on teoksen kieli, jopa siinä määrin, että olisi voinut olla vielä vaikuttavampaa lukea kuin kuunnella. Kun kieli on erityistä, minulle sopii paremmin sanojen näkeminen, sillä en ole kovin auditiivinen tyyppi. Tästä syystä olen päättänyt esimerkiksi Juha Hurmeen Niemen kohdalla, että minun täytyy nähdä se, ei kuulla. Mutta Lempissä myös tarina vetoaa niin perin juurin, että välineen merkitys katoaa. Koko Lempin maailma, Lapin sodan aikainen Suomi, tuntuu hyvin kiinnostavalta, juuri minun aiheeltani. Olenhan pienenä nähnyt kotikylälläni miehen, joka haavoittui Lapin sodassa. Miehen, jonka tulen aina muistamaan mustasta silmälapusta, kuin merirosvon, ja miehen, jonka matkasta Narvikiin vankileirille sain ensin lukea ja katsoa dokumentin ja sitten vielä käydä itse tapahtumapaikalla Norjassa vuonna 2016. Ilmiselvästi en ole kuitenkaan ainoa tästä aiheesta syttyvä. Niin oikeassa ovat kollegani olleet. Ja henkilöt, ajatusmaailmat, kohtalot. Kaikki on niin todentuntuista.
Toinen hehkutettu kirja, josta ajattelin, että nyt minunkin on se koettava, on John Williamsin Stoner (Bazar, julkaistu alun perin 1965, äänikirja 2015, kääntäjä Ilkka Rekiaro, lukija Jukka Pitkänen). Stoner oli ihan-jees-kuunneltavaa mutta ei minulle mitään erikoista. Yliopistomaailma ja ihmissuhteet on sekin täydellinen match, mutta jostain syystä teos jäi itselleni hieman etäiseksi. Sitten muistin, että suurimmat hehkutukset kuulin kuusikymppiseltä lehtorimieheltä, jolle Stoner kenties tarjoaakin hieman enemmän samaistumispintaa. Alkupuolen viittaukset ensimmäiseen maailmansotaan kiehtoivat kuuntelemaan ja halusin koko ajan tietää, miten rohkeita valintoja tehneen nuorukaisen elämä etenee. Mieleenikään ei tullut keskeyttää kuuntelua, vaikka Stonerin ja Edith-vaimon kuivan suhteen seuraaminen tuntui jotenkin, no, kuivalta. Parasta teoksessa oli kenties hyvin ärsyttävä ihmissuhdepeli yliopistolla. Stonerin syrjähyppy sekin ärsytti, mutta nyt sanan varsinaisessa merkityksessä pahalla tavalla, kun taas yliopiston ihmissuhdepeli herätti karvat pystyyn, sai eloon.
Laimeaksi kuuntelukokemukseksi jäi niin ikään Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi, äänikirja 2018, lukija Anni Kajos), vaikka pidin kyllä teoksesta. En voi olla tunnistamatta kokemuksia ulkopuolisuudesta ja siitä, etteivät omat juhlani saa tuulta siipiensä alle. Teoksen uskottavuutta en kiistä mutta tällä kertaa tästä puuttui se jokin. Kokemusta voi selittää myös ensinnäkin se, että kuuntelin teoksen ja toiseksi se, että eri kertojen välille kertyi pitkiäkin aikoja, jolloin ote lipesi.
Tietokirjapuolta kuunteluissani edustaa Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika - Näin johdat itseäsi (Atena, äänikirja 2018, lukija Krista Putkonen-Örn). Itseapukirjoissa erityisesti ajanhallinta kiehtoo minua, varmaankin koska olen luontaisesti aika huono ajankäyttäjä. Kuuntelin teosta alkukesällä tehdessäni kasvimaata ja rupeama oli ohi hyvin nopeasti, vaikkakin pihakivien kuljettaminen kottikärryillä kartanon toiselta laidalta tuntuikin melkoiselta urakalta. Päällimmäisenä mieleen jäi vinkki tehtävien luokittelemisesta erilaisiksi sen perusteella, paljonko niihin haluaa tai täytyy käyttää aikaa. Rutiinitehtävät kannattaa Pihlajan mukaan jättää iltaan, koska niitä voi hoitaa siinä sivussa väsyneenäkin. Tässä olen aina tehnyt väärin: yrittänyt hoitaa kaikki rutiinit ensin pois, että sitten voisi keskittyä niihin intohimoisempiin asioihin, MUTTA, niin, eihän sitä aikaa sitten tahdo enää jäädäkään. Vinkki todellakin toimii. Astiat ja pyykit hoitaa helposti lähes huomaamatta siinä vaiheessa, kun ei jaksa enää ajatella. Ja mikä ekologisinta, nyt superhelteellä asiantuntijatkin kehottavat jättämään pesukonelotraukset yöaikaan vedenkulutuksen tasapainottamiseksi.
Ennen kaikkia näitä kuuntelin yhden lempiteoksistani, Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (WSOY, äänikirja 2012, julkaissut alun perin Kansa, 1910), jonka olen aiemmin lukenut perinteisestä kirjasta. Perisuomalainen maaseutuhuumori juoruiluineen, naimaongelmineen ja kommelluksineen on taattua viihdettä. Yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, joihin on mukava palata. Hyvän tuulen kirja. Antti ja Anna-Liisa ovat yhtä lailla muistamisen arvoinen pari kuin Rautatien Matti ja Liisa. Lukija Yrjö Tähtelä eläytyy tekstiin kadehdittavalla voimalla.
