maanantai 30. heinäkuuta 2018

Laimea Stoner, leiskuva Lempi ja muuta kuunneltua

Kirjallisuus on ollut minulle viime aikoina ennen kaikkea äänikirjoja. Ei sillä etten välittäisi lukea vanhoja kunnon kovakantisia, mutta terassinteon ja muiden pihapuuhien viedessä aimo annoksen ajasta on ollut kaikkien kannalta järkevämpää nauttia tekstit korvien kautta. 


Ehdottomasti paras kuuntelemani kirja on ollut Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, äänikirja 2016, lukija Krista Putkonen-Örn). Lempi on lukuisten kollegoideni ja muun kirjamaailman ylistämä, eikä kaiken tohinan jälkeen ole helppo kuvailla teosta uusin tai omin sanoin. En oikeastaan edes tiedä, miksi teos on niin tarttuva. Yksi hieno piirre on teoksen kieli, jopa siinä määrin, että olisi voinut olla vielä vaikuttavampaa lukea kuin kuunnella. Kun kieli on erityistä, minulle sopii paremmin sanojen näkeminen, sillä en ole kovin auditiivinen tyyppi. Tästä syystä olen päättänyt esimerkiksi Juha Hurmeen Niemen kohdalla, että minun täytyy nähdä se, ei kuulla. Mutta Lempissä myös tarina vetoaa niin perin juurin, että välineen merkitys katoaa. Koko Lempin maailma, Lapin sodan aikainen Suomi, tuntuu hyvin kiinnostavalta, juuri minun aiheeltani. Olenhan pienenä nähnyt kotikylälläni miehen, joka haavoittui Lapin sodassa. Miehen, jonka tulen aina muistamaan mustasta silmälapusta, kuin merirosvon, ja miehen, jonka matkasta Narvikiin vankileirille sain ensin lukea ja katsoa dokumentin ja sitten vielä käydä itse tapahtumapaikalla Norjassa vuonna 2016. Ilmiselvästi en ole kuitenkaan ainoa tästä aiheesta syttyvä. Niin oikeassa ovat kollegani olleet. Ja henkilöt, ajatusmaailmat, kohtalot. Kaikki on niin todentuntuista.


Toinen hehkutettu kirja, josta ajattelin, että nyt minunkin on se koettava, on John Williamsin Stoner (Bazar, julkaistu alun perin 1965, äänikirja 2015, kääntäjä Ilkka Rekiaro, lukija Jukka Pitkänen). Stoner oli ihan-jees-kuunneltavaa mutta ei minulle mitään erikoista. Yliopistomaailma ja ihmissuhteet on sekin täydellinen match, mutta jostain syystä teos jäi itselleni hieman etäiseksi. Sitten muistin, että suurimmat hehkutukset kuulin kuusikymppiseltä lehtorimieheltä, jolle Stoner kenties tarjoaakin hieman enemmän samaistumispintaa. Alkupuolen viittaukset ensimmäiseen maailmansotaan kiehtoivat kuuntelemaan ja halusin koko ajan tietää, miten rohkeita valintoja tehneen nuorukaisen elämä etenee. Mieleenikään ei tullut keskeyttää kuuntelua, vaikka Stonerin ja Edith-vaimon kuivan suhteen seuraaminen tuntui jotenkin, no, kuivalta. Parasta teoksessa oli kenties hyvin ärsyttävä ihmissuhdepeli yliopistolla. Stonerin syrjähyppy sekin ärsytti, mutta nyt sanan varsinaisessa merkityksessä pahalla tavalla, kun taas yliopiston ihmissuhdepeli herätti karvat pystyyn, sai eloon.


Laimeaksi kuuntelukokemukseksi jäi niin ikään Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi, äänikirja 2018, lukija Anni Kajos), vaikka pidin kyllä teoksesta. En voi olla tunnistamatta kokemuksia ulkopuolisuudesta ja siitä, etteivät omat juhlani saa tuulta siipiensä alle. Teoksen uskottavuutta en kiistä mutta tällä kertaa tästä puuttui se jokin. Kokemusta voi selittää myös ensinnäkin se, että kuuntelin teoksen ja toiseksi se, että eri kertojen välille kertyi pitkiäkin aikoja, jolloin ote lipesi. 


Tietokirjapuolta kuunteluissani edustaa Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika - Näin johdat itseäsi (Atena, äänikirja 2018, lukija Krista Putkonen-Örn). Itseapukirjoissa erityisesti ajanhallinta kiehtoo minua, varmaankin koska olen luontaisesti aika huono ajankäyttäjä. Kuuntelin teosta alkukesällä tehdessäni kasvimaata ja rupeama oli ohi hyvin nopeasti, vaikkakin pihakivien kuljettaminen kottikärryillä kartanon toiselta laidalta tuntuikin melkoiselta urakalta. Päällimmäisenä mieleen jäi vinkki tehtävien luokittelemisesta erilaisiksi sen perusteella, paljonko niihin haluaa tai täytyy käyttää aikaa. Rutiinitehtävät kannattaa Pihlajan mukaan jättää iltaan, koska niitä voi hoitaa siinä sivussa väsyneenäkin. Tässä olen aina tehnyt väärin: yrittänyt hoitaa kaikki rutiinit ensin pois, että sitten voisi keskittyä niihin intohimoisempiin asioihin, MUTTA, niin, eihän sitä aikaa sitten tahdo enää jäädäkään. Vinkki todellakin toimii. Astiat ja pyykit hoitaa helposti lähes huomaamatta siinä vaiheessa, kun ei jaksa enää ajatella. Ja mikä ekologisinta, nyt superhelteellä asiantuntijatkin kehottavat jättämään pesukonelotraukset yöaikaan vedenkulutuksen tasapainottamiseksi.


Ennen kaikkia näitä kuuntelin yhden lempiteoksistani, Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (WSOY, äänikirja 2012, julkaissut alun perin Kansa, 1910), jonka olen aiemmin lukenut perinteisestä kirjasta. Perisuomalainen maaseutuhuumori juoruiluineen, naimaongelmineen ja kommelluksineen on taattua viihdettä. Yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, joihin on mukava palata. Hyvän tuulen kirja. Antti ja Anna-Liisa ovat yhtä lailla muistamisen arvoinen pari kuin Rautatien Matti ja Liisa. Lukija Yrjö Tähtelä eläytyy tekstiin kadehdittavalla voimalla.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara

Kuva Joni Lumppio

Koskaan ennen ei ole minkään teoksen päähenkilö ärsyttänyt minua niin paljon kuin muusikko Palle Koskinen. Omahyväinen, itsekäs äijänköriläs, joka soittelee naisia kuin kitaraa. Ehkä vielä ärsyttävämpää on se realistinenkin seikka, että jokin tällaisissa itsestään numeron tekevissä ihmisissä kiehtoo monia, että he lankeavat, kietoutuvat niin lujasti, että irtipääseminen käy hankalaksi.

Hentoinen, vaalea, pieni Anna sen sijaan käy mielenkiintoiseksi. Tavallaan hän on monella muotoa myös erikoinen, vahvakin persoona, joka taistelee selvitäkseen elämänsä koettelemuksissa. Lapsuus kartanon lähellä, elämä tädin huoneistossa ja paikoin riemullinen suhtautuminen elämään tekee heikkosydämisestä, käheä-äänisestä ja hontelosta tytöstä tarinan sielun. Sen, mihin samaistua, ketä seurata, kenelle toivoa vain parasta. Mikkola on halunnut kuvata naislaulajaa miesten hallitsemassa maailmassa aikana, jolloin sukupuolten murros alalla lähti käyntiin.

Miltä Suomi näytti mummoni ollessa ikäiseni, kun 32-vuotiaalla oli jo monta lasta, vakiintunut elämä? Ellei olisi ollut, outona olisi pidetty. Vuonna 1964 Suomessa otettiin ensi kertaa käyttöön lumitykki, jo edesmennyt isäni täytti kaksitoista ja äitini kotipitäjässä Alajärvellä avautui ensimmäinen maaseututaidemuseo, Nelimarkka-museo. Maailmalla Innsbruck ja Tokio toimivat olympiamittelöiden areenana, Vietnam sotimisen. Leena Lehtolainen syntyi, Olavi Paavolainen kuoli.

Teoksessa on hämmentävän tunnistettava tunnelma 80-luvulla syntyneelle lukijallekin. Ajankuva näkyy tietysti asumisessa, mainituissa musiikeissa ja sarjakuvissa. Tarina keskittyy ennen kaikkea ihmiseen, ja se kai selittääkin, miksi meno tuntuu tutulta. Oman suunnan etsiminen, kumppanin kaipuu ja pitämisen vaikeus, toiveiden kohotus, pettymykset, repaleiset yksilöt. Omana aikanaan teoksen meno on kaiketi ollut jännittävää, sovinnaisuudesta poikkeavaa – sellaista, mitä ei ääneen myönnettäisi. Nykylukijaa lähinnä ahdistaa öykkäröinti, terveen ja raikkaan elämän irvikuva. 

Bändielämä kiertelyineen, juhlimisineen ja naisineen ei tunnu glamourilta vaan haisevilta pulloilta, jotka pilaavat maiseman. Realistiselta ja uskottavalta kuvaus toki tuntuu, mutta lukemisesta ei tule mukava olo. Suuret tunteet elävät taustalla, etualalle jäävät turhat toiveet ja arjen karuus. On pakko myhäillä, miten riippuvaisia ihmiset toisistaan ovatkaan ja kuinka vähän he silti voivat toiseen vaikuttaa. Jokainen tekee omat valintansa ja räpiköi eteenpäin, kuin lukija sivuja vaihdellen. Teoksen kuvaama juurettomuus ei missään nimessä ole nykykulkijalle vierasta.

Näkökulman muunnokset rytmittävät tarinaa ja jättävät lukijalle oman tehtävänsä, joka suurenee loppua kohden. Muutto Tyyran luota tietää viimeisenkin turvallisuudentunteen loppumista. Pallen bändikokoonpanokin on kuin pelkkä välikappale egonnostoon. Pikku-Pärssinen saa tyytyä rääpäleen rooliin ja vaikka jonkinlainen yhteenkuuluvuus joukkoa yhdistääkin, lukijalle bändi on vain taustamusiikkia. Palle pakettiautoineen on se kuva, joka viipyy verkkokalvoilla.

Kartanoiden ja kesäillan kuvailu ovat teoksessa eniten mieleeni. Pallea en olisi enempää jaksanut, mutta Annasta jäin kaipaamaan lisää.

Jos tämän tekstin lukija tahtoo lukea lisää bloggauksia Seppo Puttosen ja Nadja Novakin valitsemista eri vuosien kirjoista, niitä löytää Kirjablogit ja 101 kirjaa -sivulta. Juhlavuoden aikana listan kirjoja on lukemassa ja niistä bloggaamassa reilut 80 kirjabloggaajaa. Lukuhumua osallistuu tempaukseen yhdellä teoksella, tällä Marja-Leena Mikkolan 1964 julkaistulla aikalaiskuvauksella.


Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara
Otava 1964
190 s.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 17.6.2017


Kesälukumaraton aloitettu myöhään kauniina kesäiltana klo 23. Iltaselle oli ohjelmassa myös halon halkomista ja saunakutsu, joten maratonin aloitus lipui viimetunneille, mutta mukava kokeilla joskus näinkin.

Sääennustusten mukaan keli on viilenemään päin, joten tuntui hienolta nauttia kesän lämmöstä ja valoisuudesta täysin siemauksin, ensin halkojen, sitten kirjan parissa. Aloitin maratonin jatkamalla kesken olevaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta. Maratontapoihini kuuluu nukkua välissä kunnon yöunet, ja niin tein tälläkin kertaa. Aamulla jatkoin hivenen samaa teosta, mutta maratoonaamiseen tulee jälleen pientä taukoa, kun velvollisuudet kutsuvat joksikin aikaa. 

Tässä vielä kuva eilen pihakirppisrallista löytämästäni kehdosta, johon kokosin mahdollisia maratonlukemisia. Iloa ja intoa muiden maratoonarien matkaan ja palaamisiin :)


Maratonin lopetus

Lopetan hyvin rikkonaisen mutta muutoin mukavan lukumaratonini sunnuntai-iltana hetki ennen ilta yhtätoista.
Luin
- Keskivaikeaa vuotta 116 sivua (aluksi innolla, mutta hetkittäin aloin puutumaan ja sitten tekikin mieli vaihtaa lukemista)
- Jenni Haukion toimittamaa runontologiaa Katso pohjoista taivasta 89 sivua (paljon hyvin tuttua isänmaallista runoa tuli kahlattua nopeasti, sopi kyllä hyvin kesäiseen tunnelmaan)
- Enni Mustosen Paimentyttöä 92 sivua (teoksen maailma imee itseensä).

Yhteensä 297 sivua.

Tulos oli minulle hyvin tyypillinen, sillä maratonini ovat verkkaisia ja varsinkin nyt kun en ole edes lomalla kuten aiemmilla kerroilla, viikonlopulle on kertynyt kovasti muutakin puuhaa. Mukavaa oli olla jälleen mukana :)