perjantai 5. heinäkuuta 2019

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä



Valmistautuessani kirjabloggaajien Kuopion -kokoontumiseen muistin, että Tatu Kokon vastaavassa tapahtumassa 6.7.2016 lahjoittama historiallinen romaani Heinäkuun päivä (Icasos, 2013) oli jäänyt toistaiseksi lukematta. Mikä olisikaan parempi ajankohta korjata asia kuin Savon-kaipuun kukoistus muutama päivä ennen Kuopion keikkaa?

Teos kuvaa päähenkilö Hannan elämää kahdessa aikatasossa: lapsuutta serkku Akun kanssa vuodesta 1891 vuosisadanvaihteen levottomammalle puolelle ja elämän viimeisiä hetkiä 1960-luvulla, kun helsinkiläistoimittaja Jarmo Vitbrandt kurvaa kuplavolkkarillaan Muuruvedelle Savon sydämeen elämänsä jutun perässä. Savo, kuvataide ja kirjallisuushistoria - en voinut muuta kuin ihastua teokseen. Snellmanin-puistossa kasvanut kuusi on saanut todistaa kaikki nämä vuodet, ja toimittajan matkassa päähenkilö nuortuu kepeästi viipottavaksi hetkiin tarttujaksi, jolloin lapsenriemulla ei ole rajaa.

Savon-kaipuun ja Kuopion kaduille pääsyn lisäksi teos hellii myös kulttuurinnälkää. Kultakauden komeimmat teokset loihtinut Eero Järnefelt maalaa Kuningasniemen kaskitorpalla kesäyön vimmassa, eikä lukijakaan voi olla enää kajoamatta komeroonsa kuivuneisiin pensseleihin.  Vaikka realiteetit ohjaavat Hannan elämää ja realismin helmet luodaan hänen lähellään, lapsuudenkesän onnellisten päivien, pitkien leikkien ja jännittävien kaupunkiseikkailujen  kuvaus on mitä romanttisinta, suuria tunteita tietenkään unohtamatta. Kuopion tuomokirkossa tavataan itse valokuvaaja Viktor Barsokevitsch, jonka kuviin tutustuin nelisen vuotta sitten (Viktor Barsokevitsch: Suhteita (toim. Piispa Arseni)). Juoneen on punottu suuri joukko kulttuurivaikuttajia Juhani Ahosta  Jean Sibeliukseen ja Minna Canthista Eino Leinoon. Jännitystä pitää yllä maalauksiin kätkeytyvä arvoitus, jota toimittaja on lähtenyt tutkimaan.


Teos alkaa Vitbrandtin näkökulmasta, ja siihen totuttua on ensin vähän pinnisteltävä, kun näkökulma muuttuukin Hannan puoleen ja myöhemmim muidenkin henkilöiden sisäisiin tuntoihin. Silti vain yhdessä kohtaa teosta on vaikea sulatella, loppupuolella kun lukija onnistutaan järkyttämään pahemman kerran. Vaikka tunteet hieman tasaantuvat viimeisille sivuille, Kokko aiheuttaa ikimuistoisen lukukokemuksen. Voin saoa näin ihan puhtain mielin, sillä vaika sainkin teoksen kirjailijalta itseltään, mitään pakkoa ei ole kehua teosta ja onnistuinhan vitkuttelemaan perehtymisen kanssa näin pitkään. 

Kolme vuotta on toki lyhyt aika, jos ottaa rinnalle Jarmo Vitbrandtin huokaukset kivisen nuolenkärkikorun ja ikiaikaisuuden äärellä: Tunsin itseni niin vähäiseksi tuon ihmeellisen kivenkappaleen edessä, sillä se oli tehty ennen kuin ihmiset oppivat kirjoittamaan tarinoita muistiin, kauan ennen kuin muinaisia pyramideja edes suunniteltiin, kauan ennen kuin Mooses johdatti israelilaiset luvattuun maahan, Aleksanteri Suuri vallotti Persian tai roomalaiset kutsuivat Välimerta omakseen.


Teoksesta on aiemmin blogannut ainakin  Amman lukuhetken Aino-Maria. 

Osallistun teoksella Oksan hyllyltä -blogin Kirjankansibingoon. Tällä kertaa suoritan kohdan unenomainen.






sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tao Lin: Kaunis maailma


Lukaisin Tao Linin novellikokoelman Kaunis maailma (Enostone, 2019), jonka löysin kirjapinostani. En aluksi muistanut teoksesta mitään ja ihmettelin, mikä tämä tällainen kirja pinkassani onkaan, kunnes tajusin poimineeni sen kainalooni eräänä perjantai-iltapäivänä kirjaston uutuushyllystä lupaavan takakansitekstin perusteella: Kaikkien tunteet kuohuvat vallan, maineen, egon, rakkauden, rahan ja terveyden meressä. Olin siis ajatellut teoksen sopivan makuuni, mutta työviikon päätteen päähänpisto selittänee muistijäljen haalistumisen sinä aikana, kun teos lojui odottelemassa. 

Taisin hieman yliarvioida takakannen lupaukset. Lyhyt, nopealukuinen kokoelma antoi odottaa parastaan loppupuolelle, ja vasta kun aloin ymmärtää jostain jotain, teos loppuikin jo. Kaikkea tuota en ainakaan ehtinyt sisäistää. Rakkauden meressä kuohuvien tunteiden sijaan puhuisin ennemminkin itseä tutkivista, usein parempaa hamuavista yksilöistä, joiden olemus sinänsä kuvaa melko hyvin nykymenoa. Pettäminen ja ero toistuvat tasaiseen tahtiin.    

Kirjaimia-osion novelli Kirjailija, arkku ja salaisuus saa kuitenkin kulmat kohoamaan. Mitä ajatella kuolemasta? Miten elää täyttä elämää, jota novellin Joenpuu pystyy kenties elämään vain tuomalla kuoleman lähelle arkeaan? Filosofi-kirjailija Joenpuun essee pohdituttaa kertojaa: Viime hetki muistuttaa meitä jokaista siitä, että jokaisen kohdalle tulee hetki, jonka nimi on "viime hetki".

Jos Muistoja ja Rooleja eivät oikein vedä mukaan, Kirjaimia-osio voi antaa kirjoittamisesta pitävälle ajattelemisen aihetta. Kolmesta tasosta toinen, tekstissä tavoitetaan siinä kuvattavan maailman olennaiset piirteet, toteutuu kyllä Kauniissa maailmassa. Ihmisillehän nyt tapahtuu tavallisia ja epätavallisia asioita, minkä vuoksi elämänmakuinen ei ole ollenkaan kehno adjektiivi teokselle. Kieli on Kiinasta Suomeen muuttaneelle kirjailijalle hyvää, vaikka muutamaan kohtaan onkin jäänyt vääriä taivutusmuotoja. Ensimmäisen tason teknisesti täydellinen teksti toteutuu siis osittain. Kolmatta ja korkeinta edustaa taito kirjoittaa niin, että tekstissä on läsnä maailman henki. Johtuneeko vain lukijan laiskuudesta vai mistä, mutta maailman henkeä tavoitan itse vasta loppupuolen novelleista. 

Siivous-novelli kuvaa riipaisevan sattumuksen juuri siivousalan yrityksen perustaneen Irinan ensimmäiseltä työkeikalta. Tässä on yhtä paljon elämänmakua kuin siinä, että törmään täällä maaseudulla iltalenkilläni metsän keskellä jo tovin sitten pääkaupunkilaistuneeseen lukiokaveriini. Tässä elämä on. Ja sellaista se on. 

Novelli Improvisaatio jatkaa samanlaista abstraktia lähestymisotetta, jota jo aiemmassa Risteytys-novellissa on. Risteytys kuvaa mielen ristiriitoja, olla sekä susi että lammas. Improvisaatiossa keski-ikäinen, eronnut, mindfullnesin aloittanut Rauha tavoittaa olemuksensa ytimen. Lukija ehkä ei tavoita samaa yhtä kirkkaasti, mutta ymmärtää, mistä on kyse.

Mikä voikaan olla parempi nimi viimeiselle novelli kuin Sauna? Tuo pyhä, mutta niin tavallinen, jokaiselle tuttu pyhäkkö. Novelli punoo yhteen saunan harmonisen kauneuden ja kipeän surun äidin menettämisestä. Äiti piirtää jo aikuisen tyttärensä käteen sydämen, ja sydämen lämpö välittyy verenkiertoon. Saunassa, kuoleman edessä koetaan ajattomuuden läsnäolo.  

Kokoelma vaikuttaa keskittyvän siihen, miten toteutamme elämämme rooliemme kautta. Prologissa kysytään ihan suoraan, kuka olet. Mielen peilin vastaus kuuluu olen muistoni, roolini, nimeni ja työni, olen kirjaimin kirjoitettu, mutta ihmisen vastaus on, ettei hän tiedä, ei näe. Elämä liikauttaa monia niin, että novellinsa lopussa he näkevät hieman enemmän. 

Muita bloggauksia Kauniista maailmasta blogeissa KirjasähkökäyräKirjat kertovat ja Mummo matkalla. Viimeisimpään Kirjasähkökäyrän Mai Laakso on kommentoinut ensimmäisen novellin alkaneen yskittää, ja voin nauraen yhtyä tähän kommenttiin. Mietin hetken, haluanko jatkaa lukemista. 

Lähdin mukaan Oksan hyllyltä -blogin emännöimään kesän 2019 Kirjankansibingoon, joten suoritan tällä teoksella kohdan piirroskuva. Tämä on ensimmäinen koskaan suorittamani kirjallinen bingoruutu, jes! Katri Niinikankaan suunnittelemassa kannessa käärme luikertelee kukkien keskellä, mikä kuvastaa aika perinteisellä tavalla hyvän ja pahan läsnäoloa ihmisessä ja maailmassa. Kauniiseen maailmaan kuuluu kumpikin puoli. 

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Jenny Belitz-Henriksson: Uuteen nousuun


Pitkän blogitauon jälkeen tuntuu sopivalta jatkaa bloggaamista teoksella, joka käsittelee hyvinvointia mutta jonka nimi myös kuvastaa mitä parhaiten blogiharrastukseni nykytilaa. Voi blogistania, miten olen kaivannut tänne!

Ei ole sattumaa, että päädyin kuuntelemaan liikunnanohjaaja, personal trainer ja toimittaja Jenny Belitz-Henrikssonin teosta Uuteen nousuun – Löydä energisempi elämä (Tammi, 2018). Viime vuosina ja erityisesti menneenä keväänä elämä on ollut, rehellisesti sanottuna, viimeisillä voimilla räpiköimistä. Vaikka jo viime syksynä päätin tietoisesti vähentää työntekoa, joka on pitkään imenyt itseni liiankin intohimoiseen suorittamiseen, kulunut vuosi on ollut vielä rajojen hakemista ja priorisoinnin opettelua, ja kyllä, sitä karseankuuloista kantapääopistoa. Vasta nyt alkaa tuntua, että olen viimeinkin sisäistänyt, millaisiin pinoihin elämän palikoita kannattaa asetella. Teoksesta jää erityisesti mieleen Timothy Ferrisin ajatus Ajanpuute on prioriteettien puutetta, sillä oman polkuni kovin kynnys on ollut uskoa, että hyvinvointi on oikeasti paljon tärkeämpää kuin työ. Tuntee itsensä jopa naurettavaksi, kun miettii, miten väärin palikoita on pinonnut (piti muuten tarkistaa Kielitoimiston sanakirjasta, menikö viimeisin verbimuoto oikein). 

Belitz-Henrikssonin keskeisin lähtökohta on tehdä elämänmuutos positiivisen kautta, ilman kieltämistä ja pakkoa. Vaikka ajatus ei ole ainutkertainen, teos tarjoaa tärkeää terapeuttista vertaistukea ja positiivista energiaa, mitä olen saanut myös seuraamalla Jennyn, eli Vastaisku ankeudelle -bloggaajan Instagram-tiliä. Kirjoittaja on kamppaillut hyvinvointinsa kanssa ja löytänyt vihdoin tasapainon. Hän on maalaisjärkinen esimerkki siitä, että ihminen valitsee itse tapansa elää ja seurauksista voi kiittää tai syyttää lähinnä itseään. Hän kertoo, miten toimii käytännössä vaikkapa syömisten, lenkkeilyn ja alkoholin kanssa, puhtaita sukkia unohtamatta. Kun on sunnuntaina päättänyt tulevan viikon treenit, hän tekee ne, vaikka keli olisi mitä tahansa. Ydinsanomaksi kohoaa ajatus, että elämänmuutoksessa ei ole kyse itsekurista tai projektista, vaan siitä, mitä haluaa ja päättää tehdä ja tekemisen aika on nyt. Ihminen tottuu tapoihinsa, olivatpa ne sitten huonoja tai hyviä. 

Ihastuttavinta teoksessa on tieto, jota en ollut tullut ajatelleeksikaan: viikossa on 168 tuntia. Kirjoittajan mukaan ei pitäisi olla hankalaa käyttää tuosta tuntimäärästä vaikkapa kuutta tuntia liikuntaan. Nukkumiseen olen itse aina panostanutkin hyvin, mutta muu lepo, puolison ja ystävien kanssa oleilu, liikunta ja kirjoittaminen ovat asioita, joille jaan nyt enemmän tunteja kuin aiemmin. Silloin kun työ oli koko elämä, tuntui hullulta tuhlaukselta, että käyttäisi aikaa vaikkapa elokuvan katsomiseen puolison kanssa! Kuulostaa järjettömältä. Pohdin joskus oikeasti, milloin ja miten ihmiset katsovat Netflixiä. Nyt olemme löytäneet yhteiset rennot illat Yle Areenan norjalaissarja Kotikentän parissa.




Uuteen nousuun -teoksen kuuntelu tuntui aluksi huvittavalta, koska äänessä kuulosti olevan Saara Turusen Sivuhenkilön päähenkilö. Olin viime kesänä kuunnellut Sivuhenkilön Anni Kajoksen lukemana enkä ollut kuullut samaa ääntä sen koommin ennen kuin nyt. Kuluneena vuonna olen lueskellut ja kuunnellut kirjoja jonkin verran, mutta ei ole tullut kuuloonkaan, että olisi ollut energiaa kirjoittaa mistään mitään. 

Muutin elintapojani talvella terveellisempiin ja ihmettelin alkuun, miksi esimerkiksi painoni ei pudonnut yhtään. Tajusin sitten, että koska kehoni oli niin väsynyt, sillä ei ollut voimia mihinkään muutoksiin ja siitä, mitä on, pidettiin kiinni kaikin rasvasoluin. Rajasin edelleen työaikoja ja lisäsin pelkkää olemista. Terapoin tuolloin itseäni myös lukemalla Sanna Aulankosken ja Maaret Lundahlin teosta Voimat takaisin – Tietoa ja dialogia työuupumuksesta sekä Liisa Uusitalo-Arolan kirjaa Uuvuksissa – Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin. Ensin mainitussa lohdutti erityisesti kokemus siitä, että uupumusta ei aiheuta pelkästään työ, jossa on ongelmia, vaan myös työn imu voi viedä liiaksi mukanaan. Tällainen kokemus vastasi paremmin omaani. Uuvuksissa-kirjan lukuhetkistä tuli nautinnollisia, kun aina oikein odotin, että pääsen lukemaan uupumuskirjaa, mikä tuntui ajatuksena jopa hieman huvittavalta. Sain teoksesta voimaa. Silti tarvitsin vielä pitkän kesäloman, jotta sekä kehoni että mieleni alkoivat elpyä kunnolla.   

Vaikka selfhelp saa toisinaan parjausta osakseen, minusta sillä on tärkeä paikka kirjallisuuden osana. Kaltaiseni itsenäiseen pohdiskeluun taipuvaiset henkilöt voivat käsitellä ajatuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi tai sanoa ääneen. Kun tilanne on haastava, mutta sellainen, ettei välttämättä vaadi vielä ammattiapua, itsenäinen lukeminen tai kuuntelu voi tuoda apua. Kun taas voimat olivat jo palautuneet, oli hyvä aika hakea inspiraatiota, vertaistukea ja vahvistusta Belitz-Henrikssonilta, joka käsittelee sellaista elämänvaihetta, jossa ihminen pystyy tekemään päätöksiä, joilla tarjoaa itselleen hyviä asioita. Hän huomauttaa, että missä tahansa elämäntilanteessa muutokset eivät ole mahdollisia. Perusarjen palikoiden on oltava jossain määrin kohdillaan, että ihmisellä on tarpeeksi voimia muutokseen. En yleensä pety tämänkaltaisiin teoksiin, koska en odotakaan niiltä mitään kaiken mullistavia uusia ajatuksia, vaan vahvistusta omalle tekemiselle ja ajatuksille, tärkeiden asioiden ottamista tietoisen pohdiskelun kohteeksi, pientä potkua persuksiin. Teoksen hyötyjä on erityisesti omien tottumusten pysäyttäminen tietoisen tarkastelun alle ja jo se, että huomaa, miten tottumus tosiaan ohjaa laivaa. Jos jollekin nämä asiat ovat itsestään selviä, hyvä hänelle, mutta itse koen tarvetta pysähtyä näinkin tavallisten asioiden äärelle.

Lukujen lopussa lukija pysäytetäänkin Pohdi ja kirjoita -osioilla, joiden kysymykset noudattavat positiivisen ja käytännönläheisen asennoitumisen linjaa. Teos myös rytmittyy Belitz-Henkrikssonin omien esikuvien ja hyvinvoinnin ammattilaisten näkökulmilla. Mukana on esimerkiksi Anna Saivosalmi, joka vakuuttaa lyhytkestoisenkin liikunnan hyödyistä. Hänen jumppavideoitaan olenkin usein tallentanut Instagramissa niiden mukavien ja simppelien liikkeiden takia. 

Nyt kun itselläni on potkua, käytän tuntejani myös blogiharrastukseen, joka tuo ihan itsessään hyvää mieltä. Kiitän samalla kaikkia inspiroivia ihmisiä, jotka jakavat elämänmakuista energiaa blogeissaan tai muualla somessa. Sille on tarvetta. 

En löytänyt itselleni tutuista kirjablogeista arvioita kirjasta, mutta muissa blogeissa kirjoituksia toki on. Esimerkiksi Minäkö keski-ikäinen -blogin Tiia K kertoo Uuteen nousuun -kirjan julkkareista.