Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara

Kuva Joni Lumppio

Koskaan ennen ei ole minkään teoksen päähenkilö ärsyttänyt minua niin paljon kuin muusikko Palle Koskinen. Omahyväinen, itsekäs äijänköriläs, joka soittelee naisia kuin kitaraa. Ehkä vielä ärsyttävämpää on se realistinenkin seikka, että jokin tällaisissa itsestään numeron tekevissä ihmisissä kiehtoo monia, että he lankeavat, kietoutuvat niin lujasti, että irtipääseminen käy hankalaksi.

Hentoinen, vaalea, pieni Anna sen sijaan käy mielenkiintoiseksi. Tavallaan hän on monella muotoa myös erikoinen, vahvakin persoona, joka taistelee selvitäkseen elämänsä koettelemuksissa. Lapsuus kartanon lähellä, elämä tädin huoneistossa ja paikoin riemullinen suhtautuminen elämään tekee heikkosydämisestä, käheä-äänisestä ja hontelosta tytöstä tarinan sielun. Sen, mihin samaistua, ketä seurata, kenelle toivoa vain parasta. Mikkola on halunnut kuvata naislaulajaa miesten hallitsemassa maailmassa aikana, jolloin sukupuolten murros alalla lähti käyntiin.

Miltä Suomi näytti mummoni ollessa ikäiseni, kun 32-vuotiaalla oli jo monta lasta, vakiintunut elämä? Ellei olisi ollut, outona olisi pidetty. Vuonna 1964 Suomessa otettiin ensi kertaa käyttöön lumitykki, jo edesmennyt isäni täytti kaksitoista ja äitini kotipitäjässä Alajärvellä avautui ensimmäinen maaseututaidemuseo, Nelimarkka-museo. Maailmalla Innsbruck ja Tokio toimivat olympiamittelöiden areenana, Vietnam sotimisen. Leena Lehtolainen syntyi, Olavi Paavolainen kuoli.

Teoksessa on hämmentävän tunnistettava tunnelma 80-luvulla syntyneelle lukijallekin. Ajankuva näkyy tietysti asumisessa, mainituissa musiikeissa ja sarjakuvissa. Tarina keskittyy ennen kaikkea ihmiseen, ja se kai selittääkin, miksi meno tuntuu tutulta. Oman suunnan etsiminen, kumppanin kaipuu ja pitämisen vaikeus, toiveiden kohotus, pettymykset, repaleiset yksilöt. Omana aikanaan teoksen meno on kaiketi ollut jännittävää, sovinnaisuudesta poikkeavaa – sellaista, mitä ei ääneen myönnettäisi. Nykylukijaa lähinnä ahdistaa öykkäröinti, terveen ja raikkaan elämän irvikuva. 

Bändielämä kiertelyineen, juhlimisineen ja naisineen ei tunnu glamourilta vaan haisevilta pulloilta, jotka pilaavat maiseman. Realistiselta ja uskottavalta kuvaus toki tuntuu, mutta lukemisesta ei tule mukava olo. Suuret tunteet elävät taustalla, etualalle jäävät turhat toiveet ja arjen karuus. On pakko myhäillä, miten riippuvaisia ihmiset toisistaan ovatkaan ja kuinka vähän he silti voivat toiseen vaikuttaa. Jokainen tekee omat valintansa ja räpiköi eteenpäin, kuin lukija sivuja vaihdellen. Teoksen kuvaama juurettomuus ei missään nimessä ole nykykulkijalle vierasta.

Näkökulman muunnokset rytmittävät tarinaa ja jättävät lukijalle oman tehtävänsä, joka suurenee loppua kohden. Muutto Tyyran luota tietää viimeisenkin turvallisuudentunteen loppumista. Pallen bändikokoonpanokin on kuin pelkkä välikappale egonnostoon. Pikku-Pärssinen saa tyytyä rääpäleen rooliin ja vaikka jonkinlainen yhteenkuuluvuus joukkoa yhdistääkin, lukijalle bändi on vain taustamusiikkia. Palle pakettiautoineen on se kuva, joka viipyy verkkokalvoilla.

Kartanoiden ja kesäillan kuvailu ovat teoksessa eniten mieleeni. Pallea en olisi enempää jaksanut, mutta Annasta jäin kaipaamaan lisää.

Jos tämän tekstin lukija tahtoo lukea lisää bloggauksia Seppo Puttosen ja Nadja Novakin valitsemista eri vuosien kirjoista, niitä löytää Kirjablogit ja 101 kirjaa -sivulta. Juhlavuoden aikana listan kirjoja on lukemassa ja niistä bloggaamassa reilut 80 kirjabloggaajaa. Lukuhumua osallistuu tempaukseen yhdellä teoksella, tällä Marja-Leena Mikkolan 1964 julkaistulla aikalaiskuvauksella.

Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara

Otava 1964
190 s.

Kesälukumaraton 17.6.2017

Kesälukumaraton aloitettu myöhään kauniina kesäiltana klo 23. Iltaselle oli ohjelmassa myös halon halkomista ja saunakutsu, joten maratonin aloitus lipui viimetunneille, mutta mukava kokeilla joskus näinkin.

Sääennustusten mukaan keli on viilenemään päin, joten tuntui hienolta nauttia kesän lämmöstä ja valoisuudesta täysin siemauksin, ensin halkojen, sitten kirjan parissa. Aloitin maratonin jatkamalla kesken olevaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta. Maratontapoihini kuuluu nukkua välissä kunnon yöunet, ja niin tein tälläkin kertaa. Aamulla jatkoin hivenen samaa teosta, mutta maratoonaamiseen tulee jälleen pientä taukoa, kun velvollisuudet kutsuvat joksikin aikaa. 

Tässä vielä kuva eilen pihakirppisrallista löytämästäni kehdosta, johon kokosin mahdollisia maratonlukemisia. Iloa ja intoa muiden maratoonarien matkaan ja palaamisiin :)

Maratonin lopetus

Lopetan hyvin rikkonaisen mutta muutoin mukavan lukumaratonini sunnuntai-iltana hetki ennen ilta yhtätoista.
Luin
- Keskivaikeaa vuotta 116 sivua (aluksi innolla, mutta hetkittäin aloin puutumaan ja sitten tekikin mieli vaihtaa lukemista)
- Jenni Haukion toimittamaa runontologiaa Katso pohjoista taivasta 89 sivua (paljon hyvin tuttua isänmaallista runoa tuli kahlattua nopeasti, sopi kyllä hyvin kesäiseen tunnelmaan)
- Enni Mustosen Paimentyttöä 92 sivua (teoksen maailma imee itseensä).

Yhteensä 297 sivua.

Tulos oli minulle hyvin tyypillinen, sillä maratonini ovat verkkaisia ja varsinkin nyt kun en ole edes lomalla kuten aiemmilla kerroilla, viikonlopulle on kertynyt kovasti muutakin puuhaa. Mukavaa oli olla jälleen mukana :)

Tervehdys blogimaailmaan!

Taas on tullut lomailtua bloggailusta. Siitä on tullut melkein enemmän normaali tila ;D Lukemisen kanssa on myös ollut vähän vaihtelevaa tuulta. Kuva kertoo, mitä teoksia olen aloittanut lukemaan, mutta lukeminen on jäänyt toistaiseksi alkuvaiheeseen. 

Viimeisin kuukausi on mennyt paikallislehden ja maakuntalehden toimittajan työtä opetellessa, eli näppäimet ovat kyllä sauhunneet päivittäin. Siinä onkin yksi syy, miksi kotona sormet eivät ole enää janonneet koneelle ja blogimaailma on jäänyt vähälle huomiolle. Työ on ollut antoisaa, mutta voimia vievää ja toiveikkaana ajattelen, että tässä voisin alkaa pikku hiljaa olemaan kärryillä kaikesta keskeisimmästä, jotta arki rutinoituisi. Tämä ei tosin ole ensimmäinen kerta, kun tällaista toivon. Yhä päivittäin hämmästelen, miten paljon olen taas oppinut. Esimerkiksi tänään pääsin tapaamaan muita konsernin kesätoimittajia eri puolilta maakuntaa ja lisäksi vierailimme painotalossa. Siinä taas oma ymmärrys lisääntyi.

Kirjoja on tullut kannettua kotiin pinoittain, mutta kuten kesä on antanut odottaa itseään, ovat minun pinonikin pysyneet taka-alalla. Äsken siivosin yöpöytää sen verran viikon varrella kasaantuneista lehdistä että sain aseteltua iltalukemiseni lähelle. Tänään voisi taas tarttua opuksiin. Viikonlopulle on niin ikään luvassa mukavia kirjallisia hetkiä, kun Kuopio ottaa jälleen kirjabloggaajat vastaan. Tällä kertaa tapahtuma on minulle kesälomareissu, koska muutin Kuopiosta pois pääsiäisenä. 

Voipuneena mutta tarmokkaana päätän tervehdykseni lyhyeen ja toivotan kaikille tunnelmallisia kesäkuun päiviä!