perjantai 23. lokakuuta 2015

Työntää päänsä Kallaveteen (sivulta 15 Hymy Pohjolassa)




Asiat eivät menneet pieleen vasta, kun Puupposen Simo kirjoitti: Eivät sellaista voi kuvitella muut kuin lämminsydämiset, viisaat neitsyet. Pieleen meni jo silloin, kun kirjastosta ei Aapelin 100-vuotissyntymäpäivän aattona enää (yllätys se ei voinut olla) löytynytkään Pikku Pietarin pihaa, joka oli lukumielessä hiiviskellyt. Sivistyäkseni lähdin lukemaan juhlakalun tuotantoa, johon kirjabloggaajat tarttuivat, vaikka asetin oman lukuaikataluni muita myöhemmäksi, syntymäpäivälle vasta. Pieleen meni, kun tuli lainauttua Kissa kissa kissa (1967). 

Harmikseni en tästä teoksesta tunnistanut sitä kehuttua sananiekkaa, jonka Ylen sivuillakin (23.10.2015) sanotaan "olleen aina ihmisten puolella". Mainio koonti Aapelia lukeneista bloggaajista ja herran itsensä merkityksestäkin on Amman lukuhetkessä. Kissa, kissa, kissa piirtää ihmisestä omaa etuaan tavoittelevan, naapurin epäonnesta nauttivan julkean nilkin kuvan, minkä lukeminen ei ole mukavaa, olkoonkin rivienvälistä ivaa ja ihmisyyden ytimen tutkimista. Mukavuudenpuutteeseen ei tämän teoksen lapsekas huumorikaan pure ja alkoholia viljellään kuin jotain kiehtovaa, tärkeää eliksiiriä, mitä arvostan vuosi vuodelta vähemmän. Sen sijaan taipumus tutkailla kadulla kulkijaa on mieleen eikä perusasetelmassa kuvata kylässä käyjiä ole mitään pahaa, mutta naapurinaljailuunhan se tahtoo mennä. Olisin voinut valita paremmin. 

Joitain miellyttäviä tunnelmia totta kai mahtuu mukaan, enimmälti ehtoopuolella. 

Tässä yhtenä ennalta arvaten aivan tavallisena talvipäivänä pysähdyin akkunaani ja loin katseeni ulos. Kun ei kuukausimäärin liiku missään, tulee väliin luoneeksi katseensa miloin minnekin. 
  Olipa siellä korea talvipäivä! Aurinko paistoi, hanget hohtivat ja kukapa muu kuin Korolaisen mummu siinä viuhtoi tietä niin että lumi vain pöllysi. Tällaisista ilmiöistä on pakko heretä väkisinkin hyvälle tuulelle.
  Vihelsin ylhäisrotuista koiraani Dandy of Wickesia.

  (sivulta 103, Elävää kosketusta)


Kielellistä iloa koitui vanhahtavasta, puheenomaisesta kertomistyylistä joinekin piristävine sanoineen ja taivutusmuotoineen, kuten synnyntäkohtelias. Niihin eivät sen sijaan kuulu ruotsin mallin mukaiset rikas-loppuiset adjektiivit, joita menneiden vuosien kielisedät kaiketi ovat paheksuneet nykymenijää merkittävämmin. Olen muistavinani tavan mainita jonkin tapahtuman päivä, kaiketi torstai (?) hauskan epämääräisesti, mutta huonomuistisuuteni vuoksi jätettäköön lukijalle kotitehtäväksi. Lempiaiheeni identiteettikin vilahtaa: Tittelikysymys on kysymys, joka ei koskaan lakkaa askarruttamasta ajattelevan kansalaisen aivoja.

Jos nyt ei 60-lukulainen pakina Hit´vetyisineen Hulukkoisineen kaikkineen säväytä, jättää hakemistosta löytyvä Kallaveden kuvaus lukijan kääntämään kannen myötämielellä. Syntymäpäivän vietto tai tutkimusmatka menneisiin vuosikymmeniin ei ole koskaan turhaa. 

Kallavesi, maanpäällisen kauneuden vertauskuva, esiintyy myös luonnossa. Muikkukanta vähentynyt, runollisuus sen kuin lisääntynyt.  

Aapeli / Simo Puupponen: Kissa kissa kissa
WSOY, 1967
129 s. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tiina Raevaara: Laukaisu






Lienee paikallaan kertoa, minkä kirjan luin viimeksi, Tiina Raevaaralta viime vuonna ilmestyneen Laukaisun. Lukemisesta alkaa olla pari viikkoa, mutta heti en edes pystynyt kirjoittamaan. Nyt on saanut sen verran etäisyyttä, että voi jokusen sanan piirtää. 

Moni varmasti tietää kirjan vaikean aiheen, perhesurmat, ja niiden syiden kutominen esiin on jopa yllättävän uskottavaa. Myös lopullinen surman toteuttaja tuli yllätyksenä, sillä vääjäämättömän kurjan elämän kuvaaminen oli mielestäni - ja mielessäni - johdattelevinaan hieman toisenlaiseen loppuun, mikä olisi ollut karu sekin. 

Ahmin tarinan, vaikka olisin voinut veikata, etten herkkänä lukijana tällaiseen teokseen tarttuisi. Liekö syynä se, että olin juuri uupumuksen rajamailla kamppaillut töiden parissa, kun mustan mielen ja harmaan maailman lukeminen veti aivan ennennäkemättömällä vimmalla puoleensa. Raevaaran kieli koukutti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja hyvin pian tarinan likainen, haiseva miljöö vyöryi päälle niin, että omat huolet päätyivät nätisti omiin pikku lokeroihinsa suurempien murheiden tieltä. Masentuneena makaava Kerkko ja maailman pahan ymmärtämisen jollain esiasteella taapertavat viattomat tytöt luovat kuvaan inhimillisen mutta karmivan kehyksen. Steinbeckin klassikko kiedotaan hyvin tarinan kudelmaan ja toivon merkitys elämää ylläpitävänä tekijänä näyttäytyy juuri sillä tavalla kuin pitääkin. 

Todellisten perhesurmien nimeäminen karmaisee kyllä ja iltapäivällä tapahtuu jotain tarinan kannalta ällöä, mistä en olisi halunnut tietää. Pienoisromaani kannatti kuitenkin kirjoittaa ja luettuani olin tyytyväinen. Ymmärsin, että Raevaaraa kannattaisi lainata lisää. 


Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna, 2014
120 s.