perjantai 4. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 4. luukku



Kuva Niina/Yöpöydän kirjat

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin neljänteen luukkuun. Edellinen luukku aukesi Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja seuraava blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Lista kaikista kalenterin luukuista on blogissa Hyönteisdokumentti




Tässä luukussa vietämme kirjastopäivää omintakeisessa pikkujouluhengessä. Millainen on toiveiden pikkujoulu, jota voi viettää itsekseen silti olematta yksin? Olen monesti haaveillut mahdollisuudesta viettää aikaa kirjastossa, ottaa hyllystä minkä kirjan tahansa ja nautiskella taikamaan tunnelmasta rauhassa. Ehkä joillekin lukeville kirjasto on todella se kotoisa olohuone, mutta minun tavanomaisiin kirjanhakureissuihini ei tällainen leppostelu ole istunut. Kirjasto - niin paljon kuin rakastankin - tahtoo jäädä lyhyeksi välietapiksi arjen tikittävässä temppuradassa. Niinpä päätin järjestää yhden hengen kirjastopikkujoulut vain itselleni.  Tämän pienen raportin myötä haastan kaikki kertomaan omista kirjastonkäyttötavoistaan.

Kuin vakuudeksi idean toimivuudesta sain juuri kirjastopäivänäni vuoden ensimmäisen joulukortin. Pakkasin sen mukaan tuomaan tunnelmaa. Lisäksi tykötarpeisiin kuului rakkaalta saamani After Eight -rasia (suklaahan kuuluu jouluun) ja yllättävän tahon minulle lahjoittama Draamakka-opas (Raija Airaksinen - Marjatta Karkkulainen: Draamakka. Vakallinen toiminnallisia kokonaisuuksia, Draamatyö 2012). Tärkeä osa pikkujoulujeni ohjelmaa oli nauttia sekä sulavia että sanallisia suupaloja. Kirjastopäiväni ehtooksi asettauduin vielä lehtisaliin täyttämään lopun senhetkisestä tiedonjanostani. 





Sattumanvaraiseksi käteen tarttuneeksi helmeksi osoittautui Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon Tonttu. Tonttusuvun tarinoita suuresta metsästä. (SKS 1997) Teos alkaa tarinallisesti Tahvana Teppana Anselminpoika Tontun elämästä ja päätyy informatiiviseen tonttutietouteen. Täydellinen teos kaikille meille tonttuihmisille!



Tietämättä sanattoman kulkijan yksityisistä pikkujouluista myös kirjaston väki oli panostanut joulutunnelmaan. Näytille oli koottu jouluisia kirjoja ja hyllyjen väliin asetettu Lukuhaaste-joulukalenteri, jonka sähköiseen versioon pääsee tästä

Sivujen lomasta kurkkailin välillä muita kirjaston kavereita ja jossain vaiheessa tietoisuuteni täyttyi kirjaston taiasta. Tunsin itseni niin etuoikeutetuksi ja iloiseksi, kun voin tulla sellaiseen fantasiamaailmaan kuin kotiini, keneltäkään lupaa kysymättä, ja todellakin avata ihan minkä tahansa tarinan. 

Vaikka puitteet olivat kunnossa, hektisestä hetkiseksi hivuttautuminen ei käynyt ihan tuosta vaan. Olin asettautunut ensimmäisen kirjallisen herkkuni äärelle, mutta Tonttukirjan avaamista seuranneet ensimmäiset kymmenen minuuttia kävin ylikierroksilla. Ajatukset pyörivät jossain muualla niin, että luin samoja lauseita useaan kertaan ja palasin kohta kohdalta taaksepäin. Juuri tämä osin yllättäväkin havainto todisti vain, kuinka tarpeeseen kirjastopäivä tulikaan. Saman huomasin vielä puolen yön jälkeen kotona, kun olinkin tavanomaisen väsymyksen ja aikaisen nukkumaanmenon sijaan sukeltanut flow-tilaan tekemään - TÖITÄ! Hui. Ei sillä, että olisin pyrkinyt paikkaamaan kirjastossa vietettyjä tunteja vaan työ tuntui yhtäkkiä hurjan nautinnolliselta, kun oli välillä ajatellut tonttuja. 

Kertokaahan, vietättekö vastaavanlaisia kirjastopäiviä. Onko kirjasto teille enemmän hengailun tyyssija vai kirjasaaliin noutopiste?

Tonttumaista joulunodotusaikaa ja viihtykää kirjojen valtakunnassa!  









perjantai 23. lokakuuta 2015

Työntää päänsä Kallaveteen (sivulta 15 Hymy Pohjolassa)




Asiat eivät menneet pieleen vasta, kun Puupposen Simo kirjoitti: Eivät sellaista voi kuvitella muut kuin lämminsydämiset, viisaat neitsyet. Pieleen meni jo silloin, kun kirjastosta ei Aapelin 100-vuotissyntymäpäivän aattona enää (yllätys se ei voinut olla) löytynytkään Pikku Pietarin pihaa, joka oli lukumielessä hiiviskellyt. Sivistyäkseni lähdin lukemaan juhlakalun tuotantoa, johon kirjabloggaajat tarttuivat, vaikka asetin oman lukuaikataluni muita myöhemmäksi, syntymäpäivälle vasta. Pieleen meni, kun tuli lainauttua Kissa kissa kissa (1967). 

Harmikseni en tästä teoksesta tunnistanut sitä kehuttua sananiekkaa, jonka Ylen sivuillakin (23.10.2015) sanotaan "olleen aina ihmisten puolella". Mainio koonti Aapelia lukeneista bloggaajista ja herran itsensä merkityksestäkin on Amman lukuhetkessä. Kissa, kissa, kissa piirtää ihmisestä omaa etuaan tavoittelevan, naapurin epäonnesta nauttivan julkean nilkin kuvan, minkä lukeminen ei ole mukavaa, olkoonkin rivienvälistä ivaa ja ihmisyyden ytimen tutkimista. Mukavuudenpuutteeseen ei tämän teoksen lapsekas huumorikaan pure ja alkoholia viljellään kuin jotain kiehtovaa, tärkeää eliksiiriä, mitä arvostan vuosi vuodelta vähemmän. Sen sijaan taipumus tutkailla kadulla kulkijaa on mieleen eikä perusasetelmassa kuvata kylässä käyjiä ole mitään pahaa, mutta naapurinaljailuunhan se tahtoo mennä. Olisin voinut valita paremmin. 

Joitain miellyttäviä tunnelmia totta kai mahtuu mukaan, enimmälti ehtoopuolella. 

Tässä yhtenä ennalta arvaten aivan tavallisena talvipäivänä pysähdyin akkunaani ja loin katseeni ulos. Kun ei kuukausimäärin liiku missään, tulee väliin luoneeksi katseensa miloin minnekin. 
  Olipa siellä korea talvipäivä! Aurinko paistoi, hanget hohtivat ja kukapa muu kuin Korolaisen mummu siinä viuhtoi tietä niin että lumi vain pöllysi. Tällaisista ilmiöistä on pakko heretä väkisinkin hyvälle tuulelle.
  Vihelsin ylhäisrotuista koiraani Dandy of Wickesia.

  (sivulta 103, Elävää kosketusta)


Kielellistä iloa koitui vanhahtavasta, puheenomaisesta kertomistyylistä joinekin piristävine sanoineen ja taivutusmuotoineen, kuten synnyntäkohtelias. Niihin eivät sen sijaan kuulu ruotsin mallin mukaiset rikas-loppuiset adjektiivit, joita menneiden vuosien kielisedät kaiketi ovat paheksuneet nykymenijää merkittävämmin. Olen muistavinani tavan mainita jonkin tapahtuman päivä, kaiketi torstai (?) hauskan epämääräisesti, mutta huonomuistisuuteni vuoksi jätettäköön lukijalle kotitehtäväksi. Lempiaiheeni identiteettikin vilahtaa: Tittelikysymys on kysymys, joka ei koskaan lakkaa askarruttamasta ajattelevan kansalaisen aivoja.

Jos nyt ei 60-lukulainen pakina Hit´vetyisineen Hulukkoisineen kaikkineen säväytä, jättää hakemistosta löytyvä Kallaveden kuvaus lukijan kääntämään kannen myötämielellä. Syntymäpäivän vietto tai tutkimusmatka menneisiin vuosikymmeniin ei ole koskaan turhaa. 

Kallavesi, maanpäällisen kauneuden vertauskuva, esiintyy myös luonnossa. Muikkukanta vähentynyt, runollisuus sen kuin lisääntynyt.  

Aapeli / Simo Puupponen: Kissa kissa kissa
WSOY, 1967
129 s. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tiina Raevaara: Laukaisu






Lienee paikallaan kertoa, minkä kirjan luin viimeksi, Tiina Raevaaralta viime vuonna ilmestyneen Laukaisun. Lukemisesta alkaa olla pari viikkoa, mutta heti en edes pystynyt kirjoittamaan. Nyt on saanut sen verran etäisyyttä, että voi jokusen sanan piirtää. 

Moni varmasti tietää kirjan vaikean aiheen, perhesurmat, ja niiden syiden kutominen esiin on jopa yllättävän uskottavaa. Myös lopullinen surman toteuttaja tuli yllätyksenä, sillä vääjäämättömän kurjan elämän kuvaaminen oli mielestäni - ja mielessäni - johdattelevinaan hieman toisenlaiseen loppuun, mikä olisi ollut karu sekin. 

Ahmin tarinan, vaikka olisin voinut veikata, etten herkkänä lukijana tällaiseen teokseen tarttuisi. Liekö syynä se, että olin juuri uupumuksen rajamailla kamppaillut töiden parissa, kun mustan mielen ja harmaan maailman lukeminen veti aivan ennennäkemättömällä vimmalla puoleensa. Raevaaran kieli koukutti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja hyvin pian tarinan likainen, haiseva miljöö vyöryi päälle niin, että omat huolet päätyivät nätisti omiin pikku lokeroihinsa suurempien murheiden tieltä. Masentuneena makaava Kerkko ja maailman pahan ymmärtämisen jollain esiasteella taapertavat viattomat tytöt luovat kuvaan inhimillisen mutta karmivan kehyksen. Steinbeckin klassikko kiedotaan hyvin tarinan kudelmaan ja toivon merkitys elämää ylläpitävänä tekijänä näyttäytyy juuri sillä tavalla kuin pitääkin. 

Todellisten perhesurmien nimeäminen karmaisee kyllä ja iltapäivällä tapahtuu jotain tarinan kannalta ällöä, mistä en olisi halunnut tietää. Pienoisromaani kannatti kuitenkin kirjoittaa ja luettuani olin tyytyväinen. Ymmärsin, että Raevaaraa kannattaisi lainata lisää. 


Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna, 2014
120 s.


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Blogistanian kesälukumaraton V


Ihanaa, pääsen vihdoin aloittamaan kesän lukumaratonin. Istun linja-autossa Saarijärven lähistöllä kun pilvet vuorottelevat auringon kanssa. Lyhyellä Savon-matkallani olen törmännyt tuttuihin ja ostanut Kuopion torilta mansikkaa kotiinviemisiksi. Ei ole tullut etukäteen paljastettua, mitä luen, mutta menen tunnelman mukaan. Myös - tai ainakin - Instagram-tililleni päivittyy maratonmeininkiä. Tärkeintä ei ole vauhti vaan tunnelma.


Aloitus pe 26.6. klo 14.10

Päivitys klo 23.52

Maraton mukavasti meneillään. Samaa kirjaa, Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä, olen lukenut pitkin päivää. Välillä on tullut katsottua televisiota (Helil kyläs ja Pieni ihmissydän piti nähdä) ja somea, mutta aika hyvin on kirjakin kiinnostanut. Linja-auto on tässä välissä vaihtunut sohvaan ja Keski-Suomi Pohjanmaahan. Silmät alkaa painua kiinni, mutta jonkin aikaa vielä jatkan. Tulin vain päivittämään tilannetta vielä kun siihen on energiaa. Jossain vaiheessa unta ja aamulla uusia sivuja. Tsemppiä kaikille vielä lukeville ja onnittelut urakan päättäneille!

Päivitys klo 9

Nyt on unet ja aamupala nautittu ja sohva kutsuu lukemaan. Samalla opuksella jatketaan. Saa nähdä, meneekö koko maraton koneromantiikan hehkutuksen parissa.

After reading -päivitys

Maraton suoritettu hiljakseen läpi. Vaihdoin lopussa kirjaa hieman nopeampaan, kun hidaskulkuinen esseekokoelma sadan vuoden takaa alkoi muodostaa maitohappoja. Siitä huolimatta -tai juuri sen vuoksi- että teos on mielenkiintoinen, se vaatii lukijaa kulkemaan ajatuksen kanssa, spurtit eivät käy kuuloon. Koska sivuja on jäljellä, kirjoitan teoksesta myöhemmin kokonaan oman tekstin.

Paavolaista tuli pureksittua 80 sivua, minkä lisäksi hurautin Raili Mikkasen teoksen Runokirje - Kertomus nuoresta Katri Valasta, sivuja 150. Yhteensä siis 230 sivua. Lukunautinto ja sohvannurkkaan käpertyminen taitavat jäädä päälle, ja kotiaskareita sun muuta hoidettuani aion palata nurkkaani.

Runokirjeestä kiinnostuin aikoinaan niinkin vähäpätöisen syyn vuoksi kuin että se sijoittuu osin Heinolan opettajaseminaariin. Asuessani Heinolassa kuljin joskus entisen seminaarin ohi ja himoitsin sukeltaa sen historiaan - tietopainotteista materiaalia varmasti löytyisi helposti, mutta mikä sen parempaa kuin astua seminaarin sisään nuoren runoilijan fiktiivisen elämäntarinan myötä.

Valan runous ei ole minua koskaan säväyttänyt niin kovasti kuin esimerkiksi lukemaani Paavolaista. Vaikka tiesinkin Tulenkantajat-yhteydestä, en arvannut, että nuori, intomielinen, maailmasta ja taiteesta paljon tietävä Olavi olisi mukana Runokirjeessä, ja vieläpä niin keskeisessä osassa. Nykyaikaa etsimässä -esseekokoelmassa Paavolainen todella intoilee ja vuodattaa näkemyksiään 1900-luvun alkupuolen taiteen murroksesta erikoisine kokeiluineen, joten ei ihme, että maratoonari löytää itsensä juomatauolta vähän päästä.

Mikkasen teos alkaa tätimäisen äänensävyn värittämänä kuvauksena nuoren, melko vaatimattomista tai tavanomaisista oloista tulevan runoilijanalun epävarmasta matkasta Heinolaan. Sävy muuttuu kiintoisaksi loppua kohden, kun näkemyksiä täynnä olevan Katin pohdinnat ihmisen olemuksesta ja mielen vakaudesta painavat alun tätimäisyyden unohduksiin. Teoksessa kierrytään pikku hiljaa sisälle kirjailijan tunteikkaaseen sisäiseen myllerrykseen samaan tapaan kuin niin monissa muissakin taiteilijoiden elämästä kertovissa fiktiivissä romaaneissa. Tämä tuo toisaalta uskottavuutta ja samaan aikaan kokemuksen siitä, että nähty on. Teos on nuortenromaanina joka tapauksessa onnistunut kuvaus nuoren elämän myllerryksistä, epävarmuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Samalla se kertoo monia faktoja suomalaisen kirjallisuuden tilasta 1920-luvulla. Mukana ovat kaiketi jo mainitun Paavolaisen lisäksi Elina Vaara, Yrjö Jylhä, Aino Kallas ja moni muu tuttu nimi.



Victor Barsokevitsch: Suhteita (toim. Piispa Arseni)

Irrallinen lisä: Bloggaus on ilman asiaankuuluvia kuvia, koska tien päällä tekninen toteutus ontui ja halusin aloittaa lukumaratonin. 



Mellerin Finlandia-voittajan lukeminen on osoittautunut yllättävän raskaaksi ja sulattelua vaativaksi lukuprojektiksi, ja niinpä olen sen ohella aloittanut Suomalaiset taidemaalarit Pariisissa, Arnkilin Lauantaiesseitä ja viimeisimpänä Viktor Barsokevitschin valokuvista kertovan kuvateoksen Suhteita, jonka puraisinkin yhtenä suupalana. Niin, teos oli vallan kiehtova vuosisadantakaisine kuvineen ja historiadetaljeineen.

Kiinnostus teokseen heräsi jo aiemmin, kun vierailin ensi kertaa VB-valokuvakeskuksessa ja jäin kuvittelemaan, millaista Kuninkaankadun elämä on mahtanutkaan olla aikana, jolloin naapurissa asui Minna Canth. Teoksessa on joitakin Kuopion todellisille kaduille sijoittuvia kurkistusaukkoja, joissa on pysähtyneenä pala mennyttä maailmaa. Muun muassa tulipalo- ja kansalaissota-aiheiset kuvat hätkähdyttävät. Luku- ja katselukokemus asettuukin tärkeäksi osaksi henkilökohtaista Kuopioon tutustumisprojektiani.

Kiehtovinta teoksessa on kuitenkin sen kuvaus valokuvien merkityksestä. Ei suinkaan nykyajan tusinaräpsfiltterikaman merkityksestä, vaan ateljeekuvauksen tunnelmasta ja kuvaustapahtumien erityislaadusta. Kuvaamoon astuivat niin sotilaat, rikkaat kuin tavalliset ihmisetkin. Teoksen kuvien kirjo yltää suonenjokelaisten voimistelijoiden kuvista savukkeita nauttiviin naisiin, lemmikkipotretteihin ja jopa nukke sylissään kuvattaviin miehiin. Teos valaisee valokuvaajan ammatin mennyttä perusolemusta.




Victor Barsokevitsch: Suhteita, 2007, toim. Piispa Arseni
120 s.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Bonsoir blogosfääri!









Blogi on ollut hiljaisena, koska matkasimme pitkin Ranskaa 11. - 19.6. Alkuun lomailimme Saint Tropezin kulmilla, mistä ajelimme rannikkoa pitkin Cannesin, Nizzan ynnä muiden rantakaupunkien kautta Mentoniin. Hurahdimme myös Monacon läpi ja käväisimme tagliatellella Italian puolella San Remossa. Ranskan ja Italian rajalla näimme mieltä osoittavia pakolaisia ja seurasimme asiaa italiankielisistä uutisista trattorian televisiosta sekä ranskankielisistä uutisista hotellihuoneessa, vaikka emme juuri mitään ymmärtäneetkään.

Autolla liikkuminen oli tiestysti mukavaa, mutta aika kallista, koska Ranskassa moottoriteillä on tiemaksut ja vuokra-auton piti levätä Pariisin parkkihalleissa. Loppuloman elelimme siis unelmien Pariisissa, joka oli tavallaan kuvitelmien kaltainen ja silti erilainen. Paljon jäi vielä seuraavaan kertaan, koska viivyimme Pariisissa vain kaksi kokonaista päivää. 

Kohteiksi valitsimme tasapuolisesti kummankin mielenkiinnonkohteita:
- Eiffel-torni
- Riemukaari
- Orsay-museo
- Pariisin katakombit

Matka vaati paljon organisointia, koska yövyimme useissa eri hotelleissa ja kiertelimme niin autolla kuin metrollakin eri suunnissa. Matkalukemiset jäivätkin menomatkan lennon varaan ja Ranskanmaalla luin vain oppaita. Pikku hiljaa on palattu arkilomarytmiin ja voi kenties jatkaa lukunautintoja ja kirjabloggaamista siitä, mihin se ennen matkaa jäi. 

Kesätunnelmaa kaikille ja kuullaan pian! :)

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Runosunnuntai




Tänään aion lukea runoutta ja omistan sunnuntaini runoille mahdollisimman suuressa määrin. Aloitan kuvan kolmikolla ja palaan kirjoittelemaan ajatuksia päivän mittaan.



Riina Katajavuori: Omakuvat. Tammi, 2011. 96 sivua.


Osaan vältellä, vaieta ja torjua sekä käyttää passiivia ja kiertoilmauksia. 


Huoh. Olipa puristus saada ensimmäinen kokoelma luettua. Siinä välissä tuli tosin tehtyä parit ruuat, lenkit ja saunomiset ja mitä vielä, tulevan loman hotellivarausten kanssa piti häslätä. 

Mutta Omakuviin. Ajatus kirjoitetuista omakuvista kiehtoi kovasti, mutta alun jälkeen lukeminen alkoi puuduttaa. Jälkisanat kuitenkin avaavat kokemusta enemmän. Katajavuori pyrkii tarkoituksella realistiseen - välillä melkeinpä naturalistiselta tuntuvaan - vartalokuvaukseen. Tyyli muuttuu kuitenkin ulkoista olemusta havainnoivasta sisäisen omakuvan piirtämiseen, mikä kiinnostaa myös minua lukijana enemmän. Toisaalta alunkin kuvaus on onnistunut, kun ottaa huomion kirjoittajan pyrkimykseen kuvata itseään vailla kaunistelua ja esittämistä - sitä mitä nykyajan someomakuvista ei pääse pakoon. 

Eniten pidin omakuvista erottuvalla fontilla kirjoitetuista kohdista, joissa muistot, havainnot ja oivallukset sekoittuvat mielenkiintoisiksi henkäyksiksi. Omakuvissa kiehtoo ihmisen ilme ja maisemat, nenänreikien suuruus jää omaan arvoonsa. Omakuvat ovat vuoden ajalta, mutta mukaan on valikoitu osa. Ensimmäinen teksti on maaliskuulta 2009 ja alkuinnossa odotin kesän omakuvia suurella innolla kuvitellen kenties pääseväni kesätunnelmaan ja ehkä lievittävän sitä, mitä joutuu kokemaan, kun kesä ei meinaa toden teolla alkaakaan. Kesältä ei ilmeisesti ole irronut kovinkaan paljon tarkastelun arvoista, koska tekstien määrä jää vähäiseksi.

Suurin osa suosikeistani löytyy kahdesta ensimmäisestä osiosta, Toimeksianto ja Pureutuminen. Osioita rytmittävät hyvin Liisa Kallion, Salla Savolaisen ja Virpi Talvitien kuvalliset omakuvat, jotka ovat peräisin naisten yhteisestä omakuvapiiristä. Yhteisnäyttely on ollut esillä vuonna 2011 Akkuna-galleriassa Lasipalatsissa. 

Ihan tyytyväinen siihen, että tulipa luettua, vaikka teos ei suosikikseni yltänytkään. 




Nuori runo. Toim. Leena Kirstinä ja Helka Nurmi, Kirjayhtymä 1981. 1. - 2. p. 128 sivua.

Kokoelman Nuori runo valitsin luettavaksi oikeastaan sen vuoksi, että voisin lukea eri tekijöiden runoja ja löytää sitä kautta runoilijoita, joiden omiin kokoelmiin tutustua.

Runot ovat pääosin 1960- ja 70-luvulta, mikä tavallaan tekee kokoelmasta kapean, mutta toisaalta mielenkiintoisen. Se, että runoja ovat valinneet koululaiset, näkyy lukukokemuksessa. Mukana on monia sellaisia runoja, jotka eivät maistu kolmikymppiselle. Huomaan aiempien suosikkieni olevan niitä parhaita: Andersson, Saaritsa, Saarikoski, Tabermann.

Osiossa Rakkaus on kaksi hyvin miellyttävää runoa: Marja-Liisa Vartion Hyljätty ja Pentti Saarikosken minä rakastan sinua, joka on minulle ja varmaan aika monelle muullekin ennestään tuttu. Hyljättyyn kaunista virettä tuovat koivu, pihlaja, aallot ja virta, vaikka perustunnelma on haikea viluvarpusineen ja hylkäystematiikkoineen.

Kaupunki-osion yksi parhaista runoista on Claes Anderssonin Den nya diktens stad, jossa runouden ja kaupungin kuvaus sekoittuu toisiinsa ja elämänilo syntyy siitä, että sota on vain muisto - sanan sota merkitystä ei enää kysellä.

Suomi-osioon mahtuu useita hyviä runoja. Näitä ovat Väinö Kirstinän Jos tuulimaahan, meren pohjaan saavut, Pentti Saarikosken Minä asun Helsingissä, Viljo Kajavan Siinä suomalainen ranta ja Kari Aronpuron Vesper. Kun runoon kuuluu suviyö ja saunantuoksuinen rantaviiva, olen myyty enkä koe tarpeelliseksi selittää, miksi pidän. Pysäyttävän tuokiokuvan tarjoileva Vesper sen sijaan vaatinee pientä avaamista. Lomalla en välitä eritellä jokaikistä silmukkaa, tarjoan vain muutaman luonnehdinnan mielenkiinnon herättämiseksi. Wikipedian mukaan vesper merkitsee latinaksi iltaa ja viittaa roomalaisessa mytologiassa iltatähden jumaluuteen. Aronpuron lyhykäisessä juna lähtee etelään ja Me jäämme tasavallan vintille / selailemaan / Egoistin vanhoja vuosikertoja.

Osion Minä ja maailma mieleenpainuvin runo on Aki Luostarisen Nuori ja kapinallinen, joka kuvaa nuoruuden uhmaa ja runon olemusta tutulla mutta toimivalla tavalla. Fantasia-osiossa Saarikosken Päivä herättää kekseliäillä metaforilla ja ihmisen puolikkailla. Kalevi Lappalaisen Inhimillinen enkeli on ketjumainen ihmiskuva, jossa monenlaiset mahdollisuudet saavat mahdollisuuden. 




Arto Melleri: Elävien kirjoissa. Myöhempien aikojen historia, lyhyt oppimäärä. Otava, 1992. 93 sivua.

Olen nautiskellut Mellerin runoista päivän mittaan parturinpenkissä ja extemporeautomatkalla kaupunkiin, mutta teos on pahasti kesken,

Myöhemmin huomattua: teos jäi kesken ja siihen oli enää niin vaikea palata, etten ainakaan tähän päivään mennessä ole sitä tehnyt. 



torstai 4. kesäkuuta 2015

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu





Luotin ennakko-oletuksiini niin paljon, että uskalsin ostaa Latvalan novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu uutena, vaikka en juuri koskaan tee niin. Yleensä kirjat päätyvät hyllyyni kirjastojen poistomyynneistä ja kirpputoreilta. Latvalan aiemmat teokset eivät ole tuttuja - vielä -, mutta Otavan katalogin esittelyteksti sai minut jopa odottamaan teosta.

Parasta teoksessa oli sen kieli ja kerrontatapa. Tällaista tekstiä olen aina halunnut lukea. En pidä pitkistä maalailuista vaan näppäristä lauseista, joista pilkahtaa milloin elämän sattumanvaraisuus, karuus tai koomisuus. Vihreät ratikat kiemurtelivat ohitse, joku matkustajista hymyili minulle tietämättä mitä minulle oli tapahtumassa.

Arkisesta kerronnasta tapahtumat eskaloituvat novellissa Onnistuneen kampaamökäynnin jälkeen, mikä osoittaa mainiosti elämän hienouden. Mitä kaikkea ihminen voi intoutua tekemään hetkellisen superitseluottamuksen voimassa vaikuttaa koomiselta mutta on kuitenkin hyvin lähellä todellisuutta. Ihminen paisuu ja litistyy hetkestä toiseen. Osiossa Väliaika päästään nauttimaan absurdin novellin tapaan ihmisen syvimmistä tunnoista. Jo tämän vuoksi teos täytyy lukea. 

Melkein yhtä parasta oli elämän virrassa hapuilu: ihmisiin kietoutuminen, yksinäisyyden, menetysten ja elämän jatkuvuuden ymmärtäminen. Löysin teoksesta arveluttavan paljon henkilökohtaista tarttumapintaa, joka ylsi ykkösosan päätösnovellissa Ensimmäinen tavu aivan absurdiuden rajamaille niin, etten voinut muuta kuin haukkoa henkeäni. Yksityiskohdat isän kuolemasta ystävien nimiin ja minän luonteeseen olivat totisimmasta todesta. Isäkuvaus saattoi olla hieman mahtipontista ja itselle vierasta, mutta kuoleman pohtiminen näyttäytyi juuri sellaisena takaraivossa pysyttelevänä takiaisena kuin omakin kokemukseni osoittaa.  

Alkuun toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Olisi mukava, kun tällainen kirja olisi kesken ja siihen voisi sopivissa väleissä palata. Varmasti sen olisi voinut hotkaista kerrallakin, jos niin olisi tahtonut. Lopulta lukuvuoden päätöskiireet kuitenkin tekivät pidemmän katkoksen lukemiseen, mikä osoittautuikin harmiksi. Muistini ei pystynyt yhdistelemään kaikkia pieniä toisiinsa kietoutuvia yksityiskohtia niin hyvin, kuin toivoisin. Selatessani aiemmin lukemaani hämmästelin, että Jonathan Rhys Meyerskin oli mainittu aiemmin. Arvostan novellien pikku helmiä paljon ja tahdon kerätä ne kaikki, mutta lukukatkokseni ehkä esti minua nyt löytämästä koko helminauhaa. 

Lisäpisteitä vielä pohjalaisuusviittauksista Järviseudun Sanomineen. Pieneltä kylältä suureen maailmaan siirtymisestä jaksan kyllä aina lukea, oli se sitten sadan vuoden takaista Järnefeltiä tai 2000-lukuista Latvalaa. 


Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava, 2015
191 sivua


Teoksesta on kirjoitettu jo monissa blogeissa, kuten:
Aina joku kesken
Hemulin kirjahylly
Järjellä ja tunteella
Kannesta kanteen
Kirjasähkökäyrä
Mari A:n kirjablogi
Reader, why did I marry him?
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


PS. Täällä ollaan lomalla, joten nyt on aika(a) lukea. Olen suunnitellut lähitienoolle henkilökohtaista runomaratonia, tai kenties puolikasta en vielä tiedä, mutta jos joku muu intoutuu samanlaiseen, niin aina vain parempi! Yhdeksi askeleeksi olen suunnitellut myös esseekokoelmia, koska sellaisia en ole tainnut juurikaan lukea. 

tiistai 12. toukokuuta 2015

J. V. Snellmanin kotimuseo


Snellmanin öljylamppu


Kannatti odottaa kuukausitolkulla pääsyä J. V. Snellmanin kotimuseoon, joka on auki vuosittain vain näin 12.5. (ryhmäkierroksia lukuun ottamatta). Paikalla oli neljän aikaan mukavasti väkeä ja museon työntekijä Maria Myers päätyi pitämään epävirallista, mutta äärimmäisen kiintoisaa ja asiantuntevaa opastuskierrosta, jonka myötä hyvin vajavainen Snellman-tietämykseni laajeni hetkessä. Koska itse niin kovasti lumouduin, haluan jakaa pienen katsauksen oppimastani, vaikka luonnollisesti tämä on kohde, joka pitää itse nähdä. Siksi jätänkin paljon paljastamatta. 

Kansallisfilosofimme kotiosoite oli Kaivokatu niin neljänä vuotena 1845 - 1849, jolloin hän perheineen - siinä vaiheessa oli syntynyt kaksi vanhinta lasta - naimisiin mentyään kyseisessä talossa asui. Poikamiesvuosina hän ehti asua Kuopiossa toisessakin osoitteessa ja omien lasten lisäksi hän otti kasvattilapsekseen veljeltään orvoksi jääneen pojan, Karl Konstantinin. 

Osa huonekaluista oli luonnollisesti hankittu jälkeenpäin, mutta Snellmaneille kuuluneita oikeita huonekaluja oli talossa reilusti ja vieläpä alkuperäisillä paikoillaan, mikä vaikutti hurjan jännittävältä. Tietoja huonekalujen sijainnista oli saatu muun muassa sen vuoksi, että aikanaan talossa vieraillut nuori nainen, Emma Ehrström-Perander, oli kertonut kirjeessä ystävälleen Snellmanien kodista ja liittänyt mukaan tekemänsä piirustuksen. Niinpä katselimme hetken esimerkiksi sohvaa, jolla Lönnrot oli yöpynyt vieraillessaan yliopistoaikaisen ystävänsä luona ja joka oli siis alkuperäisellä paikallaan.


Talossa asui Snellmanien jälkeen väkeä muistaakseni aina 1970-luvulle saakka, ja talo on kokenut paljon muutoksia vuosien saatossa, mutta restauroinnin myötä historiaa on palautettu. Myös vanhoja pintoja on jätetty paikoin näkyviin. Onnellisesti alkuperäiset ovetkin olivat löytyneet vintiltä.

Muistamme Snellmanin usein niistä asioista, joihin hän vaikutti vasta vaimonsa kuoleman jälkeen. Kansallisuusaatteen miehen arvoja paheksutaankin, vaikka suomalaisuuden asia nähdään usein positiivisessa valossa. Minulle tämänpäiväinen vierailu synnytti lukunälän Snellmanin elämää kohtaan. Kenties voisi aloittaa teoksesta Hellästi rakastettu puolisoni - ja mieli tekisi löytää jotain Snellmanin Kokkola-ajoistakin kertovaa. Tämän päivän jälkeen muistan itse erityisesti ihanan kirjoituspöydän ja sen tunnelman, mikä työhuoneessa vallitsi.   

PS. Olen lukenut keväällä monenlaista mukavaa, vaikka se ei blogissani jostain syystä näy (paitsi osin Instagram-kuvista).  Tällä hetkellä luen Taina Latvalan uusinta, joka on niin hyvä, että ihan varmasti bloggaan. 


Seinän päällysteenä Finlands Allmänna Tidning -lehteä.

Kirjahylly, joka Snellmaneilla oikeasti vasta Kuopio-ajan jälkeen.



Tupakkahuone ja se sohva, jolla Lönnrot.



sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua



Bloggaan, eli elän jälleen. Tauko oli suunnittelematon, kuten lievä ahdinkokin, mutta olosuhteisiin nähden pakollinen. 

Sivu sivulta olen yrittänyt pitäytyä talven lukuhaasteessa, vaikka lukuaikaa ja -energiaa on ollut minimin murto-osa. Toivon mukaan ehdin kokea loput teokset viimeisen viikon aikana.

Valitsin Claes Anderssonin Syksyni sumuissa rakastan sinua, koska havahduin joskus muinoinkin pilkahtaneeseen ajatukseen, että Anderssonia voisi vilkaista. Olen nauttinut Andersson pitää pirunmoista meteliä -runosta (alun perin kokoelmasta Under, 1984, suom. Pentti Saaritsa) siitä lähtien, kun sen Äidinkieli ja kirjallisuus Käsikirja -sarjan Kurssivihko kuutosesta lukaisin. Pyrin aina töissä lukemaan sitä nuorten kanssa ääneen. Se on hauskaa ja silti vakavaa ja siinä on sitä kaikille niin tuttua. Pääsee vieläpä käsittelemään metarunon olemusta. 

Mutta sallikaa jatkaa siitä, mitä tuntemuksia runot herättivät. Syksyni sumuissa on ilmestynyt alun perin nimellä Jag älskar dig med mina höstliga dimmor kokoelmassa Hjärtats rum. Valda dikter 1962 - 2012 (2012) ja teoksen on suomentanut Jyrki Kiiskinen 2013. 

Syksyni sumuissa rakastan sinua oli lyhyenkin lukukokemuksen aikana hurjan vaihteleva. Alkuun tietysti viehätyin runollisesta ja melankolisesta nimen alusta syksyni sumuissa. Ensimmäinen runo (muuttoa odotellessa) vetosi minuun monella tasolla. Toisaalta se on mainio aloitusruno, joka sai haluamaan lisää. Toisaalta sen luettelevissa säkeissä on kovin paljon tuttua, Listaa huolet ja innostuksen aiheet. Runo on paitsi lähtemisen ja kuoleman kuvausta, erityisesti pohdintaa siitä, mikä elämässä on elämää. Ensiruno paljastaa myös, että kokoelmassa tulee olemaan rohkeita ja julmiakin ajatuksia: Merkitse muistiin ne joita olet kaivannut ja ne joita olet himoinnut / Myös ne joita vihasit ja jotka halusit murhata.

Vielä toinen runo (ajatuksia) tuntui helkähdyttävältä ja onkin yksi teoksen kauneimmista. Moni runo jäi kirjan sivuille sen kummemmin havahduttamatta ja osa julmista, rajuista elämän pahuuksista havahdutti siinä määrin, että sai ennemminkin aikaan torjumisreaktion. Vaikka niiden lienee tarkoituskin saada havahtumaan. Pahuutta on maailma täynnä ja pahuus on täysin epäinhimillistä, sellaista mitä ei voi ymmärtää. Itse en kuitenkaan välitä niin rumia asioita lainata blogiini ja jätänkin tutustumisen lukijalle. 

Eniten viehätyn vastakohtaisuuksia ja ketjuuntuvia ajatuksia sisältävistä runoista, kuten (huoneet), ja Linnut ovat lakanneet laulamasta siellä missä et enää ole. Helmiä ovat myös hauskat oivalluksenomaiset säkeet Ai että meillä olisi jotain yhteistä, hänellä ja minulla? / Ai että olisimme suorastaan yksi ja sama henkilö? Pidän siitä, että Andersson runoilee suuria tunteita paljolti tavallisentapaisilla virkkeillä niin että lauseet saavat muotonsa, syntaksi on ymmärrettävää, vaikka säkeenylityksiä on tiuhaan, eivätkä kielikuvat tai sielun etsiminen kaikkoa. Sitä en osaa sanoa, minkä verran suomentaja tähän vaikuttaa. 

 - - 
Siellä missä et enää ole Bach Schubert ja Mozart vaikenevat 
Jazzmuusikot ovat lakanneet soittamasta
ja lähteneet kotiin sieltä missä et enää ole. 
 - -  

Kuolema on läsnä ihmissuhteissa, sodassa, Fukushimassa ja syövässä. Runossa (unia) kokemukset tuntuvat lähestyvän niin läheisten kuoleman, unessa muuttumisen kuin kirjallisuus- ja näyttelijäalluusioiden (Topelius, Walter, Bogart, Hepburn) vyöryllä. Rakkaus- tai varsinkaan eroottisaiheiset säkeet eivät tunnu niin sävähdyttäviltä kuin vaikkapa runo (kosketa minua), jossa puhutellaan yhtä aikaa yksilöä, yhteiskuntaa ja Jumalaakin. Monitahoisuuden ja syyttelyn tematiikan vuoksi runo kohoaa kokoelman suosikikseni. 

Kokoelman päättävä nimiruno on kieltämättä hyvä. Parhaiten mieleen jää säe Niin kuin vuotava soutuveneeni rakastaa sinua. Viimeisen osion, rakkausosion, aloittava lapsenlapsen ylistysruno on hellyyttävä ja lapsiaiheinen (sotalapsi) kohoaa asteikollani kokoelman toiseksi parhaaksi, koska siinä paradoksaalisuus liittyy läheisten, sodan ja lapsuuden pohtimiseen. 

Kannatti. Olen taas hieman viisaampi ja hieman sykähtynytkin.




Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua
suom. Jyrki Kiiskinen
WSOY 2013
76 s.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva: Tiina vauhdissa


Yhtään liioittelematta Anni Polvan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty tempaus sopi minulle kuin hansikas käteen: olin jo jonkin aikaa haaveillut palaavani nuoruuden kirjasuosikkeihini, mutta haave oli ollut liian heppoinen ja leijunut vain sattumanvaraisesti ilmassa. Päätin oitis tarttua haasteeseen ja valitsin itselleni luettavaksi myöhäistuotantoon kuuluvan Tiina vauhdissa (1985).
Vastoin oletuksiani kirjasto ei pursunnutkaan riveittäin Tiinoja, vaan jouduin etsimällä etsimään ja lopulta sain käsiini kolmen teoksen yhteisniteen Tiinan kesäretket (2008), johon kuuluu valitsemani ohella Tiina seikkailee ja Tiina etsii juuriaan.

Kirjan lukeminen oli monitahoinen tunteiden ja ajatusten valssi, mutta valssiksi kuitenkin pliisu. Oli jo sinänsä ilo tarttua Tiina-kirjaan, joten alku meni melkein sen siivittämänä, vaikka aavistin heti, ettei kirja ehkä olisi parhaita Tiinoja. Tutulta se ei tuntunut, joten tuskin olen tätä nuorempana lukenut, vaikka tiestysti henkilöt olivat tuttuja ja heidän kohtaamiseen liittyi nostalgiahyminää. Nostalgian tehoa olisi tietysti lisännyt se, jos kirja olisi ollut sellainen yhden teoksen perusnide, joita muinoin sivukirjaston valkeilta hyllyiltä valikoin. 


Tiina vauhdissa jakaantuu ikään kuin kolmeen osaan, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän jännittäviä tarinoita. Ensimäisessä Tiina ja Juha etsivät sopivaa paikkaa keskustella tärkeistä asioista ja seikkailuntuntu tulee siitä, että paikkaa ei tahdo löytyä, täytyy joka kerta valita uusi kohde ja matkalla hame tarttuu naulaan ja savi vaatteisiin. Se, mistä nuoripari lopulta keskustelee, ei olekaan niin ihmeellistä kuin lukijan on annettu ymmärtää. 

Kirja jatkuu itse määrittelemässäni toisessa vaiheessa kasvikurssilla, missä Tiina ja Juha joutuvat erilaisiin selkkauksiin. Tässä vaiheessa olen hieman tylsistyä. Mietin vain, miksi puutarhurin tyttö ei muista kuulleensa peippinimisestä kukasta, Polvan sanasto on paikoin mielenkiintoista ja tunnelmoin siitä, että tarinassa on kesä. Kirja pärähtää toden teolla käyntiin vasta, kun alkaa varsinainen seikkailu, kolmen peninkulman matka taiteilijasedän mökille metsän, soiden ja kallioiden lävitse. Matkalla nukutaan rohkeasti ja pengotaan vanhaa muuria uhkarohkeasti. Itse en kaipaa kirjoista kaikkein suurinta jännitystä, joten minulle sopii mainiosti tämä nuorille lukijoille kirjoitettu jännitys, jota ei viedä äärimmilleen. Asiat ratkeavat melko nopeasti.

Kirjoitin edellä ilmauksen nuoripari hieman empien, sillä asennoiduin päävaljakkopariin enemmän kavereina kuin sydämen valittuina, vaikka kirjassa kyllä tuodaan suoraan ilmi, että Tiinan ja Juhan suhde alkaa olla aika selvä. Asennoitumiseni juontanee juurensa nuoruuteni lukukokemuksiin, joista muistan lähinnä kissa ja hiiri -asetelman. Pientä kilpailua on tosin mukana edelleenkin. Tiina on hahmona jotenkin hauska, sillä hän on aivan erilainen kuin minä nyt tai varsinkin nuorempana, jolloin en aina tahtonut saada sanaa suustani, kun joku vieras jotain kysyi. Sen sijaan Tiina muistuttaa jossain määrin lapsuudenystävääni, joka on rohkea ja pääsee sen vuoksi helposti puheille missä ja kenen kanssa tahansa, mutta joutuu myös hullunkurisiin tilanteisiin. Toisaalta Tiina on ihan oma itsensä ja sellaisena aina minun ystäväni

Niin, vaikka tämä ei ehkä ollut parhaita, pidin silti kovasti Tiinan lukemisesta. Mikä parasta, tänään pääsee nautiskelemaan useiden bloggaajien Tiina-kokemuksista ja tottahan toki muistakin Anni Polva -kokemuksista. Koonti mukana olevista blogeista ja teoksista on blogissa Kulttuuri kukoistaaItse sain aikoinaan lahjaksi Polvan kirjoittaman Uskallat kai Hanna-Leena, minkä hauskuus oli ehkä siinä, että äitini kutsui minua toisinaan lempinimellä Nanna-Leena Matilda. Tiina-kirjoille Hanna-Leena ei vetänyt vertoja. Mielenkiintoista Anni Polvan syntymän 100-vuotispäivää kaikille! 

Anni Polva: Tiinan kesäretket
Karisto
2008