lauantai 25. lokakuuta 2014

Lukemisen Style Awards

Kerrassaan mainio haaste, Karo Hämäläinen! Aion olla mukana lukemassa vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä marraskuussa. Jotkut ovat kommentoineet, ettei haaste ole edes paha, mutta kyllä tuo monille haaste on. Jopa tällaiselle kirjoja rakastavalle runotytölle, koska en minä oikeassa elämässä joka päivä lue. Tahtoisin kyllä, mutta tahdon paljon muutakin, joten aika usein teen sitä muuta. Nyt on kuitenkin herkullinen paikka kokeilla jokailtaista lukuhetkeä. Lisää lukuhaasteesta voi lukea Karo Hämäläisen blogista Kirjailijan päiväkirja Suomen Kuvalehden verkkosivuilta

Joko kirjat ja lukeminen ovat muotia? Nuorten keskuudessa eivät varmaan vieläkään, vaikka joissain piireissä kyllä. Kirjoista ja lukemisesta puhutaan nyt joka puolella ja se on hyvä se! Näinpäs kuitenkin eilen luokallisen oppilaita lukemassa hyvin keskittyneesti alla olevaa kirjaa – jopa ne jätkät, joilla on yleensä tunnilla paljon mielenkiintoisempaakin puuhaa kuin äidinkielen tehtävät. Tulin mukavasta lukutunnista itsekin hyvin iloiseksi. Yksi lukuharrastuksen viehätys piilee siinä, että jokainen voi valita, onko se joukkue- vai yksilölaji. 




Jos lukukokemuksiaan ei halua jakaa, ei ole pakko. Yksin kirjaan syventyminen on ihanaa. Mutta on myös mukavaa osallistua nykyajan lukuyhteisöihin, joihin pääsee helposti mukaan, koska ne ovat verkossa. Kirjablogit ja lukumaratonit ovat helmiä. Olen hurjan huono lähtemään mukaan lukuhaasteisiin, koska minulla on jo pitkä TBR-lista ja ajattelen lukevani listan kirjat ennen mitään muita teoksia. Sitten kuitenkin kannan taas uusia kirjoja kotiini, koska juuri ne ovat houkuttaneet. Epäjärjestelmällistä, mutta elämänmakuista. Syy, miksi listani ei lyhene. Uutta tupaan.    




Kiitos Yle! En ole koskaan ollut Helsingin kirjamessuilla, mutta nyt olen vahvasti elänyt mukana messuilla, koska livelähetys. Nautin tunnelmasta ja ihanasta aiheesta. Tutustuin kirjailijoihin ja sain innostuksen hakea seuraavaksi Pöyrööt-sarjakuvaa. Eteläpohjalaisuus kun on osa sydäntäni. (Aion kirjoittaa vielä siitä, missä kaikkialla kotini on viime vuosina ollut.)  

Ensi viikonloppuna on vuorossa Kätevä, tekevä, lukeva -messut Lahdessa. Siellä muun muassa julkaistaan Sokeria viinissä -antologia, jossa minunkin Makuja ja Nautintoja -runokilpailussa palkittu runoni Cashew on mukana. Messuilla voi myös runoilla jääkaappirunoutta, mutta minä puolestani jaan nyt keittiömme jääkaapin ovesta kuvaamani taideteoksen, jonka kämppäkaverini on runoillut ja joka sointuu niin kauniisti, että nautin siitä joka aamu.  




Vaikka Lahden messut jäävät minulta väliin, ei hätiä mitiä. Täällä Savossa on oma kirjallisuustapahtuma, Kirjakantti 21.–23.11. Tapahtuma lieneekin monille bloggaajille tuttu, sillä siellä muun muassa äänestetään kirjabloggaajien Copycat-kilpailukuvia. Kilpailu on käynnistetty Amman lukuhetki -blogissa. Minulle tapahtuma sen sijaan on aivan uusi ja tuntematon, vielä Savoakin tuntemattomampi. Kolmisen kuukautta on kohta vierähtänyt Savonmaalla ja kirjastosta on tullut kannettua useampikin savolaisen kirjailijan teos. Viimeistään marraskuun lukuhaasteen aikoihin päässen syventymään Heikkisen ja Kähkösen teoksiin. Lisäksi Minna Canthia sarjakuvina on valmiina pinossa. Tällä tavalla yritän tutustua Savoon jollain muullakin kuin arkikokemuksen tasolla. Mutta vielä on Tuulenajama kesken. 

Ai niin, sain Facebookin puolella haasteen, johon haluan tarttua. Haasteeseen/tapahtumaan kuuluu kuvata itsensä lempikirjansa kanssa ja jakaa kuva Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä tunnisteella #lähikirjastojenpuolesta. Kampanjan tarkoitus on puolustaa lähikirjastoja ja tämän ilomielin teen. Voi sitä surumielisyyttä, kun saavuin Keski-Pohjanmaalle syyslomalle ja huomasin paikallisen kirjaston olevan koko loman ajan kiinni kirjastoverkkomuutosten vuoksi. Harmi ei johtunut pelkästään siitä, että minulta jäi siksi hakematta kesän lukupassiarvonnassa voittamani kirjapalkinto, vaikka kieltämättä tähänkin liittyvä kutkuttava epätietoisuus piinasi. En edelleenkään tiedä, minkä kirjan palkinnoksi saan. Toisaalta jotain rotia touhuun tuo se, etten päässyt kantamaan lisää kirjoja pinoon ennen kuin saan entiset luettua.  

Ongelma kietoutuu yhteen ainoaan vaiheeseen: minkä kirjan kanssa itseni kuvaan? Onko lempikirjani Täällä Pohjantähden alla -trilogia, joka ei kerta kaikkiaan sytyttänyt yhtään etukäteen, mutta johon yliopiston kirjallisuustuntemuksen kurssilla tarttuminen osoittautui nappivalinnaksi. Sävähdytti. Vähänpä minä kirjallisuudesta tiesin. Vai onko lempikirjani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta? Koska olen aina valinnut mieluiten realistisia tai arkisia tarinoita, todella sävähdytti, kun ihastuikin kirjaan, jossa tapahtuu jotain epätodellista



maanantai 20. lokakuuta 2014

Levon levoton

Kun kiinnostuin yhtä aikaa historiallisista romaaneista ja toisaalta kirjailijakuvista, päädyin lainaamaan Tuula Levon romaanin Tuulenajama. Teos kertoo Teuvo Pakkalasta, halusta kirjoittaa ja epävarmuudesta omia tekstejä kohtaan. Teos houkutti kovasti, koska sen lupaamat sisällöt tuntuivat koskevan itseänikin ja ajankohta, jota teoksessa kuvataan, on 1900-luvun alku, joka jostain syystä on kautta aikain kiinnostanut minua historiassa eniten. Kirja imaisee kokemaan vuosisadan alun kulttuurielämää ja maantieteellisesti miellyttäviä, tuttujakin paikkoja. 

Kirjoittajana olen itsekin täysi myrsky, niin hyvässä kuin pahassa. Välillä usko itseen kohottaa, välillä epävarmuus lannistaa. Kirjoitan innoissani, menestyn runokilpailussa, intoilen ja lopulta häpeän omia tuotoksiani. Lieneekö tämä yleisinhimillinen piirre vai vain tietynlaisten persoonallisuuksien riesa? Runoasioista kirjoittelen lähiaikoina lisää.




Olen päässyt viime aikoina ihanaan tilaan, jossa sallin itselleni lukuaikaa entistä useammin. En edelleenkään yllä himolukijoiden lähelle, mutta tunnen iloa saavutuksestani. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitan, olen oppinut toteuttamaan asioita hieman joutuisammin ja vastavuoroisesti käyttämään enemmän jahkailuaikaa lukemiseen. 

Päivittelin juuri TBR-listaani, johon on kerääntynyt jo pitkä liuta houkuttelevia tarinoita. Loppupuolella on nähtävissä jonkinlainen Savo-turnee, mihin luonnollisena selityksenä ovat tämänhetkiset koordinaattini. On kiintoisaa kokeilla, miten paikat vaikuttavat lukukokemukseen, kun elämä heittelee ennen niin tuntemattomille alueille. Ja miten kirjallisuus voi sopeuttaa uudisasukasta, jos voi. Olisi mukava kuulla, jos joku on lukenut tiettyihin paikkoihin sijoittuvaa fiktiivistä kirjallisuutta paikkakunnalle muutettuaan!


lauantai 18. lokakuuta 2014

Ajan virrassa vipeltää

Olen pohtinut aikaa ja oppinut uutta. Elämässä tulee tehdä sitä, mistä nauttii. Vaikka se kuulostaa melkein liian helpolta ollakseen mikään havaittava ahaa-elämys, sen ymmärtäminen ei ole helppoa. Vai miten selittäisit sen, että joku viettää melkein koko syyslomansa miettien, mapittaako laatikoihin ja kaappeihin epätäsmällisiin pinoihin vyöryneitä papereita, opiskellako monta kertaa siirrettyä viimeistä kurssia vai nauttiako lomasta tunnelmoiden tuikkujen valossa, katsellen Iholla-miesten letkeää elämää ja suunnistaen blogistanian kauniilla kamaralla.

Olen oppinut kaksi tärkeää asiaa ajasta, ja näiden ajatusten lukeminen on todella auttanut minua arjessa. Toivottavasti tekstiäni lukevat voivat saada yhtä innostavaa hyötyä, kun nyt kerron, mitä olen oppinut. Tänä syksynä luin Anna Perhon kirjasta Superarkea, että asioiden tekemättömyyden stressaamisen sijasta kannattaa miettiä, miten hyvältä tuntuu, kun on saanut jonkin asian tehtyä. Tämä oivallus on helpottanut minua tarttumaan sarvista ja tekemään joitakin juttuja siltä istumalta, ilman että kirjaisin asioita to do -listalle, jonne minulla ainakin tuntuu enemmänkin kerääntyvän toteuttamattomia asioita kuin asioita, jotka saisin valmiiksi. Toisen aika-ajatuksen luin jo kenties vuosi sitten, eihän tätä ajan kulua enää näin vanhana muista niin tarkkaan. Kai Vakkuri kirjoitti jossakin ajanhallintakirjassaan, että aina on aikaa tärkeille asioille. Aika simppeliä. Kyllä ihmisellä aikaa on ja hän tekee niitä asoita, joita tekee. Itsehän sen tärkeysjärjestyksen luo, oli se sitten tietoista tai tiedostamatonta luomista. Todellakin. Voi juku. Kun yhdistää nämä kaksi oivallusta, on aikaa lukea kirjallisuutta, tavata ystäviä, katsoa näytelmiä ja blogata. Olen niin iloinen näistä oivalluksista.

Miksi tämän blogin edellisestä päiväyksestä on aikaa? En ole hukkunut. Olen aloittanut kulttuuriblogin kirjoittamisen myös toisaalla, hieman virallisemmalla sivustolla. Olen myös muuttanut sinne Kuopioon, minne aiemmissa postauksissani keksinkin muuttaa. Aloitin uuden työn ja sain vieläpä tiedon työn jatkumisesta aiemmin luultua pidempään. Siinä välissä kävin Amerikassa ja Espanjassa (juuri ennen Ebolaa) ja kulttuuririntamalla on tapahtunut paljon. Niin paljon, että tarvitsen uusia postauksia. Se tietää hyvää jatkoa blogilleni. Olen elänyt ja tismalleen elänyt hetkessä, kuten tiedätte sanottavan.

Eikä se turhaa jorinaa ole. Täsmälleen neljä vuotta sitten, aivan tavallisena maanantaipäivänä, kun viikonloppuna yllättäen sataneet lumet olivat sulamaisillaan, sain puhelun. Olin käynyt espanjan luennolla, joka oli silloin vain huvia, ihanaa sellaista, jonka en ymmärtänyt auttavan minua tulevaisuudessani syksyllä 2014, kun matikan opettajan kanssa olisin aamupalalla madridilaisessa kulmakuppilassa, jonka henkilökunta ja liitutaulut puhuisivat vain espanjaa. Puhelu tuli äidiltäni, joka ei kuulostanut yhtään itseltään ja kysyi, tiesinkö, mitä oli tapahtunut. Aivan kuin hän olisi ajatellut minun voivan tietää. Ei, hän oli vain shokissa, koska isäni oli aivan yllättäen puunhakureissulla jättänyt palaamatta hänen perässään autolle ja löytynyt kaatuneena mättäälle metsätontillamme, Linnakankaalla, saappaat jalassa keski-iässä aivan kuin hänen oma isänsä muutama vuosikymmen aiemmin. Hetki, jolloin ymmärsin, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän.

Kirjotukseni tavoitti juuri niin synkeät tunnelmat, kuin tällaisena päivänä voi, mutta siksi onkin parasta pyshätyä tähän, isäni muistoa kunnioittaen. Jatkossa minun on syytä kirjoittaa lisää kaikesta, mitä on tapahtunut:

1. Amerikan matka
2. Madrid
3. Runokilpailumenestykset
4. Kulttuuri-innostukset
5. Kuopio ja uusi elämä
6. Kirjat, joista olen nauttinut
7. Syksyn tunnelma


Hyvää iltaa siis, ystäväiseni. Palatkaamme jälleen!