perjantai 26. kesäkuuta 2015

Blogistanian kesälukumaraton V


Ihanaa, pääsen vihdoin aloittamaan kesän lukumaratonin. Istun linja-autossa Saarijärven lähistöllä kun pilvet vuorottelevat auringon kanssa. Lyhyellä Savon-matkallani olen törmännyt tuttuihin ja ostanut Kuopion torilta mansikkaa kotiinviemisiksi. Ei ole tullut etukäteen paljastettua, mitä luen, mutta menen tunnelman mukaan. Myös - tai ainakin - Instagram-tililleni päivittyy maratonmeininkiä. Tärkeintä ei ole vauhti vaan tunnelma.


Aloitus pe 26.6. klo 14.10

Päivitys klo 23.52

Maraton mukavasti meneillään. Samaa kirjaa, Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä, olen lukenut pitkin päivää. Välillä on tullut katsottua televisiota (Helil kyläs ja Pieni ihmissydän piti nähdä) ja somea, mutta aika hyvin on kirjakin kiinnostanut. Linja-auto on tässä välissä vaihtunut sohvaan ja Keski-Suomi Pohjanmaahan. Silmät alkaa painua kiinni, mutta jonkin aikaa vielä jatkan. Tulin vain päivittämään tilannetta vielä kun siihen on energiaa. Jossain vaiheessa unta ja aamulla uusia sivuja. Tsemppiä kaikille vielä lukeville ja onnittelut urakan päättäneille!

Päivitys klo 9

Nyt on unet ja aamupala nautittu ja sohva kutsuu lukemaan. Samalla opuksella jatketaan. Saa nähdä, meneekö koko maraton koneromantiikan hehkutuksen parissa.

After reading -päivitys

Maraton suoritettu hiljakseen läpi. Vaihdoin lopussa kirjaa hieman nopeampaan, kun hidaskulkuinen esseekokoelma sadan vuoden takaa alkoi muodostaa maitohappoja. Siitä huolimatta -tai juuri sen vuoksi- että teos on mielenkiintoinen, se vaatii lukijaa kulkemaan ajatuksen kanssa, spurtit eivät käy kuuloon. Koska sivuja on jäljellä, kirjoitan teoksesta myöhemmin kokonaan oman tekstin.

Paavolaista tuli pureksittua 80 sivua, minkä lisäksi hurautin Raili Mikkasen teoksen Runokirje - Kertomus nuoresta Katri Valasta, sivuja 150. Yhteensä siis 230 sivua. Lukunautinto ja sohvannurkkaan käpertyminen taitavat jäädä päälle, ja kotiaskareita sun muuta hoidettuani aion palata nurkkaani.

Runokirjeestä kiinnostuin aikoinaan niinkin vähäpätöisen syyn vuoksi kuin että se sijoittuu osin Heinolan opettajaseminaariin. Asuessani Heinolassa kuljin joskus entisen seminaarin ohi ja himoitsin sukeltaa sen historiaan - tietopainotteista materiaalia varmasti löytyisi helposti, mutta mikä sen parempaa kuin astua seminaarin sisään nuoren runoilijan fiktiivisen elämäntarinan myötä.

Valan runous ei ole minua koskaan säväyttänyt niin kovasti kuin esimerkiksi lukemaani Paavolaista. Vaikka tiesinkin Tulenkantajat-yhteydestä, en arvannut, että nuori, intomielinen, maailmasta ja taiteesta paljon tietävä Olavi olisi mukana Runokirjeessä, ja vieläpä niin keskeisessä osassa. Nykyaikaa etsimässä -esseekokoelmassa Paavolainen todella intoilee ja vuodattaa näkemyksiään 1900-luvun alkupuolen taiteen murroksesta erikoisine kokeiluineen, joten ei ihme, että maratoonari löytää itsensä juomatauolta vähän päästä.

Mikkasen teos alkaa tätimäisen äänensävyn värittämänä kuvauksena nuoren, melko vaatimattomista tai tavanomaisista oloista tulevan runoilijanalun epävarmasta matkasta Heinolaan. Sävy muuttuu kiintoisaksi loppua kohden, kun näkemyksiä täynnä olevan Katin pohdinnat ihmisen olemuksesta ja mielen vakaudesta painavat alun tätimäisyyden unohduksiin. Teoksessa kierrytään pikku hiljaa sisälle kirjailijan tunteikkaaseen sisäiseen myllerrykseen samaan tapaan kuin niin monissa muissakin taiteilijoiden elämästä kertovissa fiktiivissä romaaneissa. Tämä tuo toisaalta uskottavuutta ja samaan aikaan kokemuksen siitä, että nähty on. Teos on nuortenromaanina joka tapauksessa onnistunut kuvaus nuoren elämän myllerryksistä, epävarmuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Samalla se kertoo monia faktoja suomalaisen kirjallisuuden tilasta 1920-luvulla. Mukana ovat kaiketi jo mainitun Paavolaisen lisäksi Elina Vaara, Yrjö Jylhä, Aino Kallas ja moni muu tuttu nimi.



Victor Barsokevitsch: Suhteita (toim. Piispa Arseni)

Irrallinen lisä: Bloggaus on ilman asiaankuuluvia kuvia, koska tien päällä tekninen toteutus ontui ja halusin aloittaa lukumaratonin. 



Mellerin Finlandia-voittajan lukeminen on osoittautunut yllättävän raskaaksi ja sulattelua vaativaksi lukuprojektiksi, ja niinpä olen sen ohella aloittanut Suomalaiset taidemaalarit Pariisissa, Arnkilin Lauantaiesseitä ja viimeisimpänä Viktor Barsokevitschin valokuvista kertovan kuvateoksen Suhteita, jonka puraisinkin yhtenä suupalana. Niin, teos oli vallan kiehtova vuosisadantakaisine kuvineen ja historiadetaljeineen.

Kiinnostus teokseen heräsi jo aiemmin, kun vierailin ensi kertaa VB-valokuvakeskuksessa ja jäin kuvittelemaan, millaista Kuninkaankadun elämä on mahtanutkaan olla aikana, jolloin naapurissa asui Minna Canth. Teoksessa on joitakin Kuopion todellisille kaduille sijoittuvia kurkistusaukkoja, joissa on pysähtyneenä pala mennyttä maailmaa. Muun muassa tulipalo- ja kansalaissota-aiheiset kuvat hätkähdyttävät. Luku- ja katselukokemus asettuukin tärkeäksi osaksi henkilökohtaista Kuopioon tutustumisprojektiani.

Kiehtovinta teoksessa on kuitenkin sen kuvaus valokuvien merkityksestä. Ei suinkaan nykyajan tusinaräpsfiltterikaman merkityksestä, vaan ateljeekuvauksen tunnelmasta ja kuvaustapahtumien erityislaadusta. Kuvaamoon astuivat niin sotilaat, rikkaat kuin tavalliset ihmisetkin. Teoksen kuvien kirjo yltää suonenjokelaisten voimistelijoiden kuvista savukkeita nauttiviin naisiin, lemmikkipotretteihin ja jopa nukke sylissään kuvattaviin miehiin. Teos valaisee valokuvaajan ammatin mennyttä perusolemusta.




Victor Barsokevitsch: Suhteita, 2007, toim. Piispa Arseni
120 s.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Bonsoir blogosfääri!









Blogi on ollut hiljaisena, koska matkasimme pitkin Ranskaa 11. - 19.6. Alkuun lomailimme Saint Tropezin kulmilla, mistä ajelimme rannikkoa pitkin Cannesin, Nizzan ynnä muiden rantakaupunkien kautta Mentoniin. Hurahdimme myös Monacon läpi ja käväisimme tagliatellella Italian puolella San Remossa. Ranskan ja Italian rajalla näimme mieltä osoittavia pakolaisia ja seurasimme asiaa italiankielisistä uutisista trattorian televisiosta sekä ranskankielisistä uutisista hotellihuoneessa, vaikka emme juuri mitään ymmärtäneetkään.

Autolla liikkuminen oli tiestysti mukavaa, mutta aika kallista, koska Ranskassa moottoriteillä on tiemaksut ja vuokra-auton piti levätä Pariisin parkkihalleissa. Loppuloman elelimme siis unelmien Pariisissa, joka oli tavallaan kuvitelmien kaltainen ja silti erilainen. Paljon jäi vielä seuraavaan kertaan, koska viivyimme Pariisissa vain kaksi kokonaista päivää. 

Kohteiksi valitsimme tasapuolisesti kummankin mielenkiinnonkohteita:
- Eiffel-torni
- Riemukaari
- Orsay-museo
- Pariisin katakombit

Matka vaati paljon organisointia, koska yövyimme useissa eri hotelleissa ja kiertelimme niin autolla kuin metrollakin eri suunnissa. Matkalukemiset jäivätkin menomatkan lennon varaan ja Ranskanmaalla luin vain oppaita. Pikku hiljaa on palattu arkilomarytmiin ja voi kenties jatkaa lukunautintoja ja kirjabloggaamista siitä, mihin se ennen matkaa jäi. 

Kesätunnelmaa kaikille ja kuullaan pian! :)

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Runosunnuntai




Tänään aion lukea runoutta ja omistan sunnuntaini runoille mahdollisimman suuressa määrin. Aloitan kuvan kolmikolla ja palaan kirjoittelemaan ajatuksia päivän mittaan.



Riina Katajavuori: Omakuvat. Tammi, 2011. 96 sivua.


Osaan vältellä, vaieta ja torjua sekä käyttää passiivia ja kiertoilmauksia. 


Huoh. Olipa puristus saada ensimmäinen kokoelma luettua. Siinä välissä tuli tosin tehtyä parit ruuat, lenkit ja saunomiset ja mitä vielä, tulevan loman hotellivarausten kanssa piti häslätä. 

Mutta Omakuviin. Ajatus kirjoitetuista omakuvista kiehtoi kovasti, mutta alun jälkeen lukeminen alkoi puuduttaa. Jälkisanat kuitenkin avaavat kokemusta enemmän. Katajavuori pyrkii tarkoituksella realistiseen - välillä melkeinpä naturalistiselta tuntuvaan - vartalokuvaukseen. Tyyli muuttuu kuitenkin ulkoista olemusta havainnoivasta sisäisen omakuvan piirtämiseen, mikä kiinnostaa myös minua lukijana enemmän. Toisaalta alunkin kuvaus on onnistunut, kun ottaa huomion kirjoittajan pyrkimykseen kuvata itseään vailla kaunistelua ja esittämistä - sitä mitä nykyajan someomakuvista ei pääse pakoon. 

Eniten pidin omakuvista erottuvalla fontilla kirjoitetuista kohdista, joissa muistot, havainnot ja oivallukset sekoittuvat mielenkiintoisiksi henkäyksiksi. Omakuvissa kiehtoo ihmisen ilme ja maisemat, nenänreikien suuruus jää omaan arvoonsa. Omakuvat ovat vuoden ajalta, mutta mukaan on valikoitu osa. Ensimmäinen teksti on maaliskuulta 2009 ja alkuinnossa odotin kesän omakuvia suurella innolla kuvitellen kenties pääseväni kesätunnelmaan ja ehkä lievittävän sitä, mitä joutuu kokemaan, kun kesä ei meinaa toden teolla alkaakaan. Kesältä ei ilmeisesti ole irronut kovinkaan paljon tarkastelun arvoista, koska tekstien määrä jää vähäiseksi.

Suurin osa suosikeistani löytyy kahdesta ensimmäisestä osiosta, Toimeksianto ja Pureutuminen. Osioita rytmittävät hyvin Liisa Kallion, Salla Savolaisen ja Virpi Talvitien kuvalliset omakuvat, jotka ovat peräisin naisten yhteisestä omakuvapiiristä. Yhteisnäyttely on ollut esillä vuonna 2011 Akkuna-galleriassa Lasipalatsissa. 

Ihan tyytyväinen siihen, että tulipa luettua, vaikka teos ei suosikikseni yltänytkään. 




Nuori runo. Toim. Leena Kirstinä ja Helka Nurmi, Kirjayhtymä 1981. 1. - 2. p. 128 sivua.

Kokoelman Nuori runo valitsin luettavaksi oikeastaan sen vuoksi, että voisin lukea eri tekijöiden runoja ja löytää sitä kautta runoilijoita, joiden omiin kokoelmiin tutustua.

Runot ovat pääosin 1960- ja 70-luvulta, mikä tavallaan tekee kokoelmasta kapean, mutta toisaalta mielenkiintoisen. Se, että runoja ovat valinneet koululaiset, näkyy lukukokemuksessa. Mukana on monia sellaisia runoja, jotka eivät maistu kolmikymppiselle. Huomaan aiempien suosikkieni olevan niitä parhaita: Andersson, Saaritsa, Saarikoski, Tabermann.

Osiossa Rakkaus on kaksi hyvin miellyttävää runoa: Marja-Liisa Vartion Hyljätty ja Pentti Saarikosken minä rakastan sinua, joka on minulle ja varmaan aika monelle muullekin ennestään tuttu. Hyljättyyn kaunista virettä tuovat koivu, pihlaja, aallot ja virta, vaikka perustunnelma on haikea viluvarpusineen ja hylkäystematiikkoineen.

Kaupunki-osion yksi parhaista runoista on Claes Anderssonin Den nya diktens stad, jossa runouden ja kaupungin kuvaus sekoittuu toisiinsa ja elämänilo syntyy siitä, että sota on vain muisto - sanan sota merkitystä ei enää kysellä.

Suomi-osioon mahtuu useita hyviä runoja. Näitä ovat Väinö Kirstinän Jos tuulimaahan, meren pohjaan saavut, Pentti Saarikosken Minä asun Helsingissä, Viljo Kajavan Siinä suomalainen ranta ja Kari Aronpuron Vesper. Kun runoon kuuluu suviyö ja saunantuoksuinen rantaviiva, olen myyty enkä koe tarpeelliseksi selittää, miksi pidän. Pysäyttävän tuokiokuvan tarjoileva Vesper sen sijaan vaatinee pientä avaamista. Lomalla en välitä eritellä jokaikistä silmukkaa, tarjoan vain muutaman luonnehdinnan mielenkiinnon herättämiseksi. Wikipedian mukaan vesper merkitsee latinaksi iltaa ja viittaa roomalaisessa mytologiassa iltatähden jumaluuteen. Aronpuron lyhykäisessä juna lähtee etelään ja Me jäämme tasavallan vintille / selailemaan / Egoistin vanhoja vuosikertoja.

Osion Minä ja maailma mieleenpainuvin runo on Aki Luostarisen Nuori ja kapinallinen, joka kuvaa nuoruuden uhmaa ja runon olemusta tutulla mutta toimivalla tavalla. Fantasia-osiossa Saarikosken Päivä herättää kekseliäillä metaforilla ja ihmisen puolikkailla. Kalevi Lappalaisen Inhimillinen enkeli on ketjumainen ihmiskuva, jossa monenlaiset mahdollisuudet saavat mahdollisuuden. 




Arto Melleri: Elävien kirjoissa. Myöhempien aikojen historia, lyhyt oppimäärä. Otava, 1992. 93 sivua.

Olen nautiskellut Mellerin runoista päivän mittaan parturinpenkissä ja extemporeautomatkalla kaupunkiin, mutta teos on pahasti kesken,

Myöhemmin huomattua: teos jäi kesken ja siihen oli enää niin vaikea palata, etten ainakaan tähän päivään mennessä ole sitä tehnyt. 



torstai 4. kesäkuuta 2015

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu





Luotin ennakko-oletuksiini niin paljon, että uskalsin ostaa Latvalan novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu uutena, vaikka en juuri koskaan tee niin. Yleensä kirjat päätyvät hyllyyni kirjastojen poistomyynneistä ja kirpputoreilta. Latvalan aiemmat teokset eivät ole tuttuja - vielä -, mutta Otavan katalogin esittelyteksti sai minut jopa odottamaan teosta.

Parasta teoksessa oli sen kieli ja kerrontatapa. Tällaista tekstiä olen aina halunnut lukea. En pidä pitkistä maalailuista vaan näppäristä lauseista, joista pilkahtaa milloin elämän sattumanvaraisuus, karuus tai koomisuus. Vihreät ratikat kiemurtelivat ohitse, joku matkustajista hymyili minulle tietämättä mitä minulle oli tapahtumassa.

Arkisesta kerronnasta tapahtumat eskaloituvat novellissa Onnistuneen kampaamökäynnin jälkeen, mikä osoittaa mainiosti elämän hienouden. Mitä kaikkea ihminen voi intoutua tekemään hetkellisen superitseluottamuksen voimassa vaikuttaa koomiselta mutta on kuitenkin hyvin lähellä todellisuutta. Ihminen paisuu ja litistyy hetkestä toiseen. Osiossa Väliaika päästään nauttimaan absurdin novellin tapaan ihmisen syvimmistä tunnoista. Jo tämän vuoksi teos täytyy lukea. 

Melkein yhtä parasta oli elämän virrassa hapuilu: ihmisiin kietoutuminen, yksinäisyyden, menetysten ja elämän jatkuvuuden ymmärtäminen. Löysin teoksesta arveluttavan paljon henkilökohtaista tarttumapintaa, joka ylsi ykkösosan päätösnovellissa Ensimmäinen tavu aivan absurdiuden rajamaille niin, etten voinut muuta kuin haukkoa henkeäni. Yksityiskohdat isän kuolemasta ystävien nimiin ja minän luonteeseen olivat totisimmasta todesta. Isäkuvaus saattoi olla hieman mahtipontista ja itselle vierasta, mutta kuoleman pohtiminen näyttäytyi juuri sellaisena takaraivossa pysyttelevänä takiaisena kuin omakin kokemukseni osoittaa.  

Alkuun toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Olisi mukava, kun tällainen kirja olisi kesken ja siihen voisi sopivissa väleissä palata. Varmasti sen olisi voinut hotkaista kerrallakin, jos niin olisi tahtonut. Lopulta lukuvuoden päätöskiireet kuitenkin tekivät pidemmän katkoksen lukemiseen, mikä osoittautuikin harmiksi. Muistini ei pystynyt yhdistelemään kaikkia pieniä toisiinsa kietoutuvia yksityiskohtia niin hyvin, kuin toivoisin. Selatessani aiemmin lukemaani hämmästelin, että Jonathan Rhys Meyerskin oli mainittu aiemmin. Arvostan novellien pikku helmiä paljon ja tahdon kerätä ne kaikki, mutta lukukatkokseni ehkä esti minua nyt löytämästä koko helminauhaa. 

Lisäpisteitä vielä pohjalaisuusviittauksista Järviseudun Sanomineen. Pieneltä kylältä suureen maailmaan siirtymisestä jaksan kyllä aina lukea, oli se sitten sadan vuoden takaista Järnefeltiä tai 2000-lukuista Latvalaa. 


Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava, 2015
191 sivua


Teoksesta on kirjoitettu jo monissa blogeissa, kuten:
Aina joku kesken
Hemulin kirjahylly
Järjellä ja tunteella
Kannesta kanteen
Kirjasähkökäyrä
Mari A:n kirjablogi
Reader, why did I marry him?
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


PS. Täällä ollaan lomalla, joten nyt on aika(a) lukea. Olen suunnitellut lähitienoolle henkilökohtaista runomaratonia, tai kenties puolikasta en vielä tiedä, mutta jos joku muu intoutuu samanlaiseen, niin aina vain parempi! Yhdeksi askeleeksi olen suunnitellut myös esseekokoelmia, koska sellaisia en ole tainnut juurikaan lukea.