sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Novellimaraton 17.-18.12.2016



Aloitin joulukuun 17:nneksi ajoitetun novellimaratonin klo 19.30, joten aikaa on sunnuntai-iltaan 18.12. klo 19.29 saakka. Maratonin ohjeet ja koonti ovat Omppu Martinin blogissa Reader, why did I marry him?

Lauantai-iltana luin kolme novellia (35 sivua), pähkäilin eteisen käytävälle sopivien mattojen pituutta ja ilahduin huomatessani rakkaani pähkäilevän samaa. Puhuimme pitkiä puheluita ja tuntui raastavalta ettemme juuri tänään jakaneet samaa sohvaa. Tänään tuli nimittäin viisi vuotta ensikohtaamisestamme <3

Tuntui oikealta ostaa itselle Granta-sarjan 7. osa Koti jokin aika sitten, koska tänä samana syksynä ostimme oman kodin. Lukeminen alkoi tänään. 


Tässä maratonin alkumetrit:

Teoksesta Huomenna tuulet voimistuvat (OsuusKumma, 2013) Toim. Henriksson ja Leppänen

¤ Janne Harju: Niin lähti kaunis Päivänsäde, 14 sivua

Novelliin oli helppo päästä mukaan. Erilaisuuden alleviivaaminen ärsytti alkuun, kunnes tulinkin liittäneeksi keinon päähenkilön tilan havainnollistamiseen. Eletään jossain tulevaisuudessa, vaikka ongelmat sopivat nykymenoonkin.


Kaksi seuraavaa teoksesta Granta 7 - Koti (Otava, 2016) Toim. Pöyry ym.

¤ Antti Tuomainen: Ihmisten kaupunki, 12 sivua

Iso, hieno novelli. Luettava itse.

¤ Pia Ingström: Koti mielessä, 9 sivua

Kirjoittajaa tuntematta lähdin lukemaan tekstiä fiktiona, kunnes huomasin suoran viittauksen Ingströmin teokseen Tunteilla on tilansa (2014) ja ymmärsin, että teksti on kaiketi ennemminkin essee. Periaatteessa teksti kuitenkin jatkui niin, että alkuperäinen novellioletukseni sai jatkaa eloaan. Koti mielessä tuntuukin juuri kaunokirjallisuusmaiselta esseeltä, jota essee huoleti saakin olla. Tavaroihin piiloutunut henkilö I kuvaa hyvin itselleen ja läheisilleen tuntemattomaksi jäävää, merkityksellisyyttä janoavaa nyky-yksilöä. Laskettakoon tämäkin teksti siis novellilukuihini. Grantassa tekstilajit vaihtelevat, mutta rajat ovat häilyviä.  

Unten ajan jälkeen olisi tarkoitus jatkaa novellien parissa. Kauniita unia!


Sunnuntai 18.12. klo 14.40

Olen jatkanut maratonia tänään Sylvia Plathin tekstikokoelmalla Paniikki-Johnny ja Uniraamattu (Basam Books, 2014; Alkuteos Johnny Panic and the Bible of Dreams, Suom. Jussi Korhonen). Teos alkaa osiolla I Parhaat novellit ja muut proosatekstit, joista luin kaksi ensimmäistä. Aloitusnovellissa omintakeinen unia kirjaava minäkertoja sai minut lukijana yllätettyä täysin. Loppua kohden päädyin pohtimaan, kuinka naiivisti olinkaan novellin alussa suhtautunut lukemaani. Toinen, huomattavasti lyhkäisempi, teksti puolestaan ei yllätä - perimmäiseksi sanomaksi, jo alusta hahmottuvaksi vireeksi, osoittautuu yhteen muottiin valamisen ihmettely.

¤ Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, 25 sivua
¤ Sylvia Plath: Amerikka! Amerikka!, 7 sivua

Ruoanlaiton jälkeen jatkanen George Saundersin Joulukuun kymmenennellä (Siltala, 2015, Tenth of December, 2013, Suom. Markku Päkkilä), jota myös ainakin Karvakasan alta löytyi kirja -blogissa oli luettu novellimaratoniin. Strategiakseni on näemmä muotoutunut lukea yksi sieltä, toinen täältä - pientä kaavoihin kangistumista puoltaa novellien lukeminen teosten saneleman järjestyksen mukaan ;)

Loppupäivän lukemiset

Ilta kului mukavasti novellien parissa. Saundersin tekstit tuntuivat ensialkuun pähkähulluilta, mutta tyyliin tottumisen jälkeen lukeminen alkoi tuntua ihan mukavalta ajanvietteeltä. Luulen, että jatkan teosta vielä jossain vaiheessa, koska jotenkin tekee mieli nähdä, miten tällainen kokoelma jatkuu. Yksittäisten novellien poimiminen sieltä täältä ei varmasti tee oikeutta kokoelmille, mutta toisaalta lukijalla on valta harppoa tai hiiviskellä. Hurmeen Tivoli-novellin myötä palasin suomalaiseen miljööhön hieman arveluttavien kaverien matkaan. Eikä siinä, novelli oli ihan jees.

Ahavaan liittyy tietysti väkisinkin hieman ennakko-odotuksia, koska teos on niittänyt mainetta ja täytyy myöntää, että minäkin pidin kerronnasta (siis ainakin aloitusnovellin osalta), vaikka yleensä lapsikertojat eivät ole olleet makuuni. Tämä on myös sellainen, jota täytynee jatkaa maratonin jälkeenkin.

¤ George Saunders: Kunniakierros, 22 sivua
¤ George Saunders: Oksat, 2 sivua
¤ George Saunders: Pentu, 12 sivua

Teoksesta Novelli palaa. Matkanovelleja (WSOY, 2013) Toim. Kettu ja Salmela

¤ Juha Hurme: Tivoli, 10 sivua

Selja Ahavan teoksesta Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015)

¤ Seinään haudattu tyttö, 99 sivua


TULOS: 10 novellia kuudesta eri kokoelmasta, 212 sivua

Opin novellimaratonilla paljon uutta, koska valikoin kirjoittajia, joilta en ole aiemmin lukenut mitään. Vaikka tällaista usein suunnitteleekin, näinkin runsaasti uusia tuttavuuksia lukee yleensä vain jonkin tempauksen myötä, eli voinen olla varsin tyytyväinen kokemukseeni. Sain myös - niin hyvässä kuin pahassakin - kartutettua luettavien teosten listaani.

Lukemisellani on usein sellaisiakin taustatoiveita, että jospa löytyisi jotakin tuoretta tai erityistä opetuksen tarpeisiin, siis työhöni lukiossa. Rakkaat helmet, Timo Teräsahjon Pehkosen muorin talo ja Gabriel Garcia Marquezin Valo on kuin vesikin, toimivat vuodesta toiseen ja on aina pakko näyttää uudelle ikäluokalle, koska niiden avulla voi niin joutuisasti opettaa novellin tulkintaa, mutta uusia ihanuuksiakin toivon toki löytäväni. Tällä kertaa en ehkä ylentynyt pedagogisesti (eikä toki aina tarvitsekaan), mutta Tuomaisen Ihmisten kaupungin olettaisin tekevän vaikutuksen kyllä lukiolaisiinkin.

Kiitos maratonista ja novellien lukuintoa kaikille!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 4. luukku



Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin neljänteen luukkuun, jossa vietetään kotoisia lukijaihmisen pikkujouluja ja muistutetaan, että jouluhulinoidenkin keskellä on terveellistä ottaa aikaa rentoutumiselle. Eilinen luukku avautui Limalepakon kirjablogissa ja huomisen luukun järjestää Aarrekirjasto. Kaikki tämänvuotiset joulukalenteriblogit näkee ensimmäisestä luukusta, blogista Hyllytontun höpinöitä.




Kotoisien pikkujoulujen idea on sallia itselle tuntikausia rentoa aikaa ja toisaalta viettää juuri sellaisia pikkujouluja kuin itse haluaa. Joulunodotusjuhlia vietetään työ-, kaveri- ja harrastusporukoissa - mutta miksipä ei kirjojenkin parissa? Päästäkseen pikkujoulutunnelmaan ei ole välttämätöntä vääntäytyä väkijoukkoon rymyämään. Moni lukija on toki tottunutkin yhdistämään kirjanlukutapahtumaan sopivaa syömistä, vilttiä, kynttilän leimua tai muuta tunnelmanluojaa - kuka nyt mistäkin pitää. Toisaalta kirjaan saatetaan tarttua yötamineissa viimeisillä voimilla, kun kaikki muu päivän reksvisiitta on ripustettu seuraavaa aamua odottamaan. Ainakin jos jälkimmäinen tapa on tutumpi - kuten minulle - on erityisen mukavaa suunnitella lukuhetkeä, jolloin voi panostaa ilmapiiriin oikein kunnolla. 

Viime vuonna vietin yhden ihmisen yksityistä kirjastopikkuojoulua Kuopion kaupunginkirjastossa (Kirjabloggaajien joulukalenterin 4. luukku, 2015). Tänä vuonna päätin jatkaa lukunautintopikkujoulun perinnettä hieman muunnellen. Koska ostimme syksyllä kodin, jossa en kuitenkaan ole pystynyt vielä arkisin asumaan - enkä siksi edes viettämään kovin pitkiä aikoja kerrallaan - tuntui luontevalta viettää joulukalenteripikkujoulua juuri tässä kodissa. Voitte arvata, että kun asuu viikot idässä ja pyhät lännessä, on melkein koko ajan matkalla seuraavaan paikkaan ja pysähtyminen on hankalaa. Ja hankalaa se voi olla nykyään kenelle tahansa, vaikka ulko-ovia olisikin vain yksi. 

Siis loikoile, lekottele omalla luvalla!


Edellytyksenä kotoisten tai yksityisten pikkujoulujen onnistumiselle on kenties se, että on ainakin jossain määrin jouluihminen. Tunnelmaan päästäkseen. Tällaisen paljasjalkaisen joulukeijun on hieman hankala arvioida objektiivisesti, onnistuuko lukupikkujouluilu keneltä tahansa. Miltäpä sinusta tuntuisi?

Jos mieli ei asetu poikkiteloin ja päättää ryhtyä toimeen, kannattaa tilaisuutta hieman suunnitella. Etukäteen on syytä pohtia, millaista tarpeistoa kaipaa sopivan tunnelman luomiseen ja milloin on mahdollista irtautua ympäröivästä todellisuudesta. 

Itse aloitin hankkimalla herkkuja ja päädyin kokeilemaan muun muassa Halvan Herkku-marmeladia, joka osoittautui jopa aivan odottamattoman herkulliseksi. Ennen kaikkea se palautti uskoni marmeladeihin. Viehättävä keltainen, itselle vieras paketti tosin synnytti jo ostohetkellä jonkin verran toiveita. Kattaus sisältää makoisan kolmikon: raparperi-vanilja, aprikoosi ja omena. Suklaata en suinkaan voinut jättää valikoiman ulkopuolelle ja jälkiruoaksi keksin juhlavan leipäjuuston. Oma aikansa kului kodin siivoamiseen ja tuikut tuli asetelluiksi tarkkaan harkiten. Takkatulesta meillä vastaa toinen myös pikkujoulupäivänäni. 


Kirjavalinnat ovat tietysti tärkeä osa etukäteisvalmisteluja. Huomasin jo taannoin Marian Keyesin kolumnikokoelman Peiton alla - tarinoita kirjailijaelämästä (Under the Duvet 2001, Tammi 2012, 2. p. Suom. Liisa Laaksonen) sisältävän pari jouluaiheista kolumnia. Siispä päätin säästää pikkujoulujen alkupuheeksi kolumnit Joulu ilman karkkia on huijausta ja Hyvää joulua! Suoraksi jonoksi järjesty!

Muiden kirjojen valinta oli hankalaa, koska lukupinolle on päässyt kertymään korkeutta. Lopulta päätin valita a) jonkin nopealukuisen romaanin, johon olen pitkään aikonut syventyä ja jonka lukeminen voisi todella tuntua levolliselta ja b) jonkin runoteoksen, jolla voisin aloittaa blogissani runobloggausten sarjan (aina ne tavoitteet tuntuvat kuitenkin kummittelevan takaraivossa).    

Päädyin siis valitsemaan a) Erlend Loen romaanin Supernaiivi (Naiv. Super 1996, Like 2001, 4. p. Suom. Outi Menna) ja b) lasten ja nuorten Finlandia -voittaja Juuli Niemen runoteoksen Tuhat tytärtä (Otava 2015). Molempien kansia koristaa sopivasti joulun punainen!

Pikkujoulun ei toki tarvitse rajoittua lukemiseen, vaan itsellänikin on mehevä lista katselunautintoja, joita täytynee varmasti vielä karsia fiiliksen mukaan. Ylen joulukalenterit (Jäätävä seikkailu ja Strömsön joulukalenteri) sopivat jouluisaan tilaisuuteen äärimmäisen hyvin, mutta lista on rakentunut myös muulta pohjalta:

- Charles Dickensin ihmemaa, jonka aloitusjakson aikaan en ollut television tavoitettavissa
- Gilmoren tytöt - vuosi elämää, jossa olen kaiketi Kevään keskivaiheilla
- Kotiin takaisin - näkemättä peräti 3. kauden aloitusjaksosta asti
- Lupaus-elokuva, jonka näin ensimmäisen kerran joskus opiskeluaikoina itsenäisyyspäivän aattona, minkä vuoksi miellän elokuvan itseoikeutetusti itsenäisyyspäiväjuhlintaani. DVD:ltä katsottuna se ei tosin ole yhtä juhlava kuin televisiosta, kun tietää, että samaan aikaan samaa katsoo moni muukin.

Yksityisiä lukupikkujouluja voi pitää milloin tahansa ja joko olla jakamatta tunnelmia muille tai jakaa niitä niin avoimesti kuin tahtoo vaikkapa blogin (meillä ja teillä), Instagramin, Facebookin ja Twitterin kautta. Käytä tunnistetta #lukupikkujoulut.






Kiva kun kävit ;) Lokoisaa joulun odotusta! Seuraava luukku siis blogissa Aarrekirjasto.



sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Joni Pyysalo: Alaska


Joni Pyysalo: Alaska (WSOY, 2016)



Haastattelun aikana Dodon mieleen jääneet ajatukset: 1. lukevatko kaikki työhaastatteluun valmistautuvat saman käsikirjan 2. miten identtiset kloonit tervehtivät toisiaan ensitapaamisessa 3. miksi työnhakijat tuntuvat samanlaisilta, tutuilta mutta luonnottomilta 4. nouseeko edellinen tunne lapsuuskodin olohuoneellisesta taiteilijoita, joista olisi saanut diagnosoiduksi vähintään narsismin, sosiopatian, Aspergerin, ADHD:n, pakko-oireisen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja rajatilapersoonallisuuden.


Aikamoinen. Pyysalon esikoisromaani pakottaa ratkaisemaan, mistä kaikesta kokonaisuus koostuu. Loppu saa haukkomaan henkeä niin, että onneksi alun listat monipolvisine mielleyhtymineen kantavat tällaistakin lukijaa, jota henkilöiden elämäntavat vieroksuttavat ja jonka ällöttävät episodit ovat vähällä saada kääntämään sivut kiinni. Kielen hienous käskee jatkamaan. Ja ne paradoksit juoksemisesta ja kaikesta.

Se, että alussa ei tunnu tapahtuvan mitään, on yksi niistä hämmentävistä kriteereistä, joiden perusteella pidän lukemastani. Moni koululainen nostaa teoksista esiin sen, tapahtuuko paljon jännittäviä asioita, eteneekö juoni puuduttamatta lukijaa. Itse pidän olemisen pohtimisesta, että identiteettityölle annetaan aikaa, että lukijakin unohtuu pähkäilemään. Ei tarvita ryöstöä, pakomatkaa, onnettomuutta ja oikeudenkäyntiä. Tarvitaan naistenvihaajankahvila ja muistamisen problematisointi. Tarvitaan intertekstuaalisuuden innostava maailma ja tasapainottelu ymmärtämisen nautinnon ja ymmärtämättömyyden häpeän välillä. Jossain kohtaa aivan aprikoin, olenkohan pudonnut kärryltä. Toisessa kysyin, ketkä kaikki muut ajattelevat näin. Mikä tässä on se juttu, minkä muutkin ottavat omakseen. Luettelot, assosiaatiot, psykologinen vire? Ihmiset kuin lukija pysähtyneenä kysymään elämänsä tarkoitusta? Pappi-lukkarit ovat mukana, SWOT, moni muu elämänkaaren ajalta mieleen syöpynyt hokema, oppipa sen äidiltä tai luennoitsijalta. 

Päähenkilöiden kohtaamisessa on jotain ärsyttävää ja jotain, mitä siihen toivookin. Tapahtumat syöksyvät vääjäämättömällä nopeudella kohti ratkaisuja - meitä heikompia hirvittää, mutta paluuta ei ole. Traaginen lisää uskottavuutta. Asiat alkavat painaa enemmän. Kaikki ällöttävä on unohtunut, kun sairaalahuoneessa hengittää päähenkilöiden keuhkoilla.

Vestassa mielenkiintoisinta on tilanne itsensä kanssa, kiintopiste, nuket, oven raottaminen. Se, mitä muiden kanssa tapahtuu, muodostaa pitkälti hänen elämänsä, vaikka kaikki näissä tapahtumissa eivät yllätäkään omaperäisyydellä. Loppuun tulee se kaksijakoinen dilemma: tietysti siinä käy näin - juuri näin sen pitääkin mennä. Särmikkääksi kasvanut rohkeus puhuttelee Dodossa. Elämää voi hallita ainakin johonkin pisteeseen saakka, jos sen näkee liiketoimintasuunnitelmana. Lindblad viesteineen, rehellisyys erityisesti itseä kohtaan johtaa parempaan.

Alaskasta ei viitsi kertoa paljoa, jotta ei paljasta, miksi vesi vierii silmäkulmasta. Lukijan täytyy vain jatkaa nähdäkseen puuttuvat palaset. Syyttä ei ole romaania kehuttu. Ensimmäinen kerta, kun tiedän heti kirjan luettuani, että tämä on koettava joskus uudelleen, ehkä sitten kun on ehtinyt hieman unohtaakin.


En muista koskaan lukeneeni tällaista tekstiä, eikä samaa varmasti ole, mutta tyyliltään läheistä on kai pakko olla. Jos tätä lukevilla on tiedossa kieleltään edes hieman samantapaisia teoksia, olisin enemmän kuin ilahtunut vinkeistä.

We want more.


lauantai 20. elokuuta 2016

Neljäntienristeyksestä

Lainatuimpien kirjojen kanssa tahtoo käydä niin, että ne lukee vasta jälkijunassa, ellei satu ostamaan teosta tuoreeltaan. Lukee Neljäntienristeystä (2014,) kun Lopotti (2016) jo lopottaa menemään. Tommi Kinnusen esikoisromaani auttaa näkemään elämän samalla tavoin laajasta sukupolvinäkökulmasta kuin talvella tekemäni mummon elämäkertahaastattelu, jonka myötä sain talletettua eri vuosikymmeniin kytkeytyviä sukumuistoja ja historian vuosikymmenet alkoivat elää mielessä ennenkokemattomalla tavalla. 

Kinnusen romaanissa Marian, Lahjan, Onnin ja Kaarinan elämää valotetaan siitä näkökulmasta, miten he vaikuttavat toistensa elämänkudelmaan. Luonne ja valinnat vaikuttavat. Jokaisella on omat vaikeutensa, mutta keskenään niitä ei jaeta. Arjen ahavoittamia yhdistää tietynlainen yksinäinen taistelu. Ihmiset kietoutuvat rakennuksiin, niiden seiniin ja seinien sallimaan piilopaikkaan, jossa kipuilla yksin. 

Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja. (Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014) 


Kätilö Maria haluaa katkaista epäilijöiden puheet ja näyttää oman kykeneväisyytensä laajentamalla taloa pituussuunnassa huone toisensa jälkeen. Elämän ehtoopuolen huononivelinen vanhus viettää syvällä talon uumenissa, kellarissa, josta ei enää jaksa nousta rappuja ylös. Marian tyttären miniää, Kaarinaa, taas keljuttaa toisen talossa asuminen. Tuntuu kuin pitäisi elää toisen alaisena, ja jalansijaa täytyy aika ajoin tavoitella, muun muassa anopin ruokakomeron hajottamisella oman jääkaapin tieltä. Onnille talon ja mökin rakentaminen on ahdistuksen pakokeino. Jos jollekin valmis tupa on päämäärä, unelmista suurin ja saavutuksista tärkein, ei Onnille. Kuvittelemalla ihmisiä tuleviin huoneisiin perheenisä pyrkii järjestämään elämäänsä, tekemällä vaimentamaan piinaavat ajatuksensa. Lattiat ja seinät kätkevät Onninkin traagiset vaiheet esineineen päivineen. 

Mielenkiintoisin yksilö on Lahja, joka on kaikkein huonoin jakamaan omia tunteitaan. Suru, katkeruus, yksinäisyys ja häpeä purkautuvat ajoittain räjähdyksenä rumiksi sanoiksi, riidoiksi ja ylimielisyydeksi, kun sisäinen piina käy liian suureksi. Lahja on ääripäiden ihminen. Hänestä saa ensin käsityksen rempseänä ja vahvana naisena, mutta todellisuudessa hän ei hallitse omaa elämäänsä, vaan ajautuu tilanteista toisiin. Äiti-tytärsuhteella lienee osansa Lahjan luonteessa, ja luonnollisesti naisen arkeen vaikuttaa ratkaisevasti aviomies Onnin elämänkohtalo. 

Sukupolvien ketju on ihmeellinen. Tietyt asiat kiertävät, tietyistä on pakko päästä irti, jos se vain on mahdollista. Perin isältäni paljon, mutten esimerkiksi tinkimiskykyä. Asuntolainan ehdot olisivat hyvin erilaiset, ellen olisi tavannut tinkijäverta paikallisella terassilla. Tietynlaisen Lahjaa muistuttavan vaikeuden puhua tunteista perin, enkä ole siitä lainkaan ylpeä. Juuri siksi teos kouraisee. Yhtä aikaa se muistuttaa avoimuuden ja luottamuksen merkityksestä ihmissuhteissa, varoittelee patoamasta synkkiä syntyjä ja lohduttaa, ettei tämäkään ole yksityistä ja ainutkertaista. Tätä on elämä. Tulee sama fiilis, kun puolison huokaukseen mä oon hukassa saa vastata, että ihana kuulla, sillä niin minäkin. Neljäntienristeys vahvistaa uskoa siihen, että muiden kanssa oleminen on sitä tärkeintä. Että sekalaisessa harmin ja ilon keitoksessa merkityksellisintä on nimenomaan se ilo silloin, kun ystävä pistäytyy visiitille juuri kun pitäisi keskittyä johonkin omaan askareeseen. 

Romaani luotaa kysymyksistä keskeisintä, elämän tarkoitusta. Onko se maailman täyttäminen, nöyränä eläminen tai muiden kunnioittaminen? Maria päästää uutta elämää maailmaan, muttei itse perusta perhettä sen lisäksi että synnyttää Lahjan. Muille perheen perustaminen on itsestäänselvä toive – niin myös sokealle Helenalle – mutta kaikille äitiys ei suinkaan ole kuin heinänteko. Tämä ei johdu jahkailemisesta, vaan vaikeudesta avata sisimpänsä. 

Henkilökuvauksen jakaminen vuorotellen jokaiselle saa toden totta haluamaan lukea teoksen uudelleen heti viimeisen sivun käännyttyä – yksityiskohtia jää huomaamatta, kun vuosikymmenet käydään läpi henkilöittäin. Neljän tien risteämisen pääkohdat toki näkyvät selvästi ja aika näyttäytyy uusista ulottuvuuksista, kun sitä luetaan kudelmana eri sukupolvien historiaa. Lukija sukeltaa nelkytlukuun tai rauhan ja rakkauden aikaan eri vinkkeleistä sen mukaan, kenen elämässä mennään. Ja kaikesta huolimatta jokainen elämä on kuitenkin tärkeä sillä ainutlaatuisella tavalla, joka käy ilmi Markku Envallin fragmenttikokoelmankin (2016) palasesta: 

– – Ei ole muuta ikuista kuin aika. Usko oksastaa siihen elämän. Ikuisen symmetriset osat: aika jona et ollut, ja aika jona et enää ole. Kolmas osa on sinun hetkesi, sillä kosketat ikuista. – – 
(Markku Envall: Paperihaarniska, 2016)

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu


Ja jottei blogini haalistu, päätin osallistua kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haasteeseen, jonka organisoi Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja rikkoa samalla blogihiljaisuuteni. Ei sillä, ettenkö olisi kirjoittanut tai lukenut kevään aikana - kirjoittanut olen enemmän kuin koskaan. Olen tehnyt ahkerasti kirjoitamisen perusopintoja ja kaikki tarmo onkin mennyt noihin opintoihin töiden ohella. Sitten kun olisi taas ollut aikaa blogata, en ole jotenkin osannut. Mitä kauemmaksi historiaan edellinen bloggaus on jäänyt, sitä vaikeampi on ollut tarttua toimeen. Matkan varrelle on jäänyt lukuisia teoksia kesken, luettu fiiliksen mukaan sieltä täältä ja unohdettu.

Kun havahduin haasteeseen, astelin kirjahyllylleni tutkimaan, mitäs Joenpeltoa olen joskus muinoin kirppikseltä kotiini kantanut. Elämän rouva, rouva Glad tuli luettua opiskeluaikoina, joten oli aika valita toinen hyllyssäni majaillut, monta muuttoa läpikäynyt Jottei varjos haalistu (1986).

Elämän ankaruudessa on sen komeus. Alun lainaus J. Fr. Erlanderilta kiteyttää fiiliksen, joka teoksesta huokuu läpi lukujen. Ei tässä suinkaan omasta suvustani puhuta, mutta meininki on niin tuttua. Aina on eri lailla vahvoja tai heikkoja omapäisiä ihmisiä, salaamista, vilunkia, oman edun tavoittelua, kateutta ja kaikesta huolimatta ja juuri kaiken vuoksi arkista selviytymiskamppailua. Ja kuitenkin muut ihmiset ovat keskeinen osa sitä, miksi ylipäätään kannattaa elää.

Kuovinojan Erikan ja Juliuksen elämänmenoa seuratessa tulee useinkin pohtineeksi elämän tarkoitusta, vaikka teosta täytyy lukea aika pitkään ennen kuin ymmärtää, mikä menneisyydessä on niin kovin sysäyttänyt arkisen aherruksen pois tolaltaan. Eletään sodanjälkeistä niukkaa aikaa, raskaasti pakatut tavarajunat vievät sotakorvauksia itään ja karjalaisille etsitään tilaa.

Vanhapiika Erika ja naistenmies, eläinlääkäriveli Julius elävät silti keskenään ilman että uutta väkeä asettuisi heidän nurkkiinsa. Huolet aiheutuvat muista syistä. Elämän ankaruuden oppii nuoresta pitäen myös Asko, jota Erika parhaansa mukaan kasvattaa. 

Toisten remuaminen ja toisten huoli, siinä se yksinkertainen rata, joka kuljettaa päivästä toiseen. Ihmisiksi elämisen on Erika jo aikaa sitten ottanut elämäntavoitteekseen, eikä ole syytä uskoa, etteikö Askokin olisi siihen saanut johdatusta. Sutjakka sukutarina ei kyllä pääse juuri yllättämään, vaan paras anti on aidossa elämänmaussa, rehellisen karussa arjessa ja yrityksissä ohjata elämää johonkin suuntaan.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Rauhaa maailmaan -lukumaraton




2.1.2016
Iltaa, lukumaratonin näkökulmasta sitä viimeistä! Täällä taas omaan verkkaiseen tahtiini maratoonailen, jopa niin verkkaiseen, ettei meinaa vauhti riittää kirjoista blogiin asti. Mukana silti ollaan. Noh, panostan loppuajan lukemiseen ja taidankin joutua unille ennen loppukoostetta, kun aamusta täytyy matkata Suomen halki. Lupaan kuitenkin palata tekemään maratontilinpäätöksen, kunhan laukut on onnellisesti purettu kaupunkiyksiöni kaapistoihin. 

3.1.2016

On tullut aika koota yhteen maratonin kuulumisia, koska en tullut lukemisen lomassa kirjoittaneeksi juurikaan. Maratonini oli melkoisen hupaisa, koska aloitin lukemisen neljä tai viisi kertaa, ennen kuin sain vietyä maratonin päätkseen ihan loppumetreillä. Aikaisemmilla yrityksillä tuli aina jotain muuta, joten päätin siirtää lukuputkea, koska osallistumisaika oli hyvin salliva.

Säännöt olisin kenties voinut lukea hieman paremmin, sillä tajusin liian myöhään ajaksi asetetun tavanomaista pidemmän ajan - suoritinkohan nyt siis puolikkaan, kun ajoitin maratonin vain 24 tunnin sisään? (Tietysti osan aiemmista yrityksistä voisi laskea mukaan, mutta menisi liian hankalaksi, koska en seurannut aikaa tästä näkökulmasta ja päädyin aina maratonin rauettua siirtämään aloitusta tuonnemmaksi). Olen kenties ratarikkoinen siinäkin, että naputtelen raporttia vasta näin maratonkauden jälkeen, kolmas tammikuuta. No itse olen ainakin itselleni armelias ja hyväksyn suorituksen hyvillä mielin. Vaikka en lukenut koko vuorokautta putkeen, koska elämä vaati välillä muutakin, nautin täysin rinnoin lukemisesta ja ehdin käpertyä ja syventyä ja kokea  todellista maratonfiilistä. 

Mutta mitä siis luin?

Jatkoin minulla pitkään kesken ollutta Sofi Oksasen Normaa 189 sivun verran ja sainkin vihdoin opuksen luettua. Sitten luin Pentti Pöytäsaaren ja Helena Lassilan teoksen Sotavangin katkera taival, jossa on 170 sivua. Loppuun avasin vielä Karo Hämäläisen Savonia-palkintoehdokkaan, Yksin, romaani Paavo Nurmesta. Tätä ehdin lukea 31 sivua. 

Yhteensä luin 390 sivua. 



Yksin on kesken ja aikomus  on jatkaa sen kanssa matkaa vielä tänään. Olisihan mukava lukea teos (tai ainakin suurin osa) ennen huomista Savonia-palkintotilaisuutta, tulipa palkinto sitten Hämäläiselle tai jollekulle muulle.

Pentti Pöytäsaari on mies, jonka olen joskus lapsena nähnyt. Muistan aina lapun toisen silmän päällä. Hän on samalta kylältä kuin minä ja kotoa lainaamani teos on jonkin aikaa odotellut hyllyssäni. Oman paikallishistorian tuntemus on asia, jota olen aikonutkin lisätä, ja paikallisen henkilön raskaat kokemukset sotaleiriltä Narvikista lisäävät sitä, vaikka tapahtumapaikka ei sijaitsekaan lähellä kotikontujamme.

Pöytäsaari haavoittui Lapin sodassa sekä jalasta että silmästä, eikä hän sotavangiksi jäätyään pystynyt muuta kuin makaamaan kurjana kurjassa lautahökkelissä piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja odottamaan parempaa. Kuolemaa hän katseli ensin ikkunasta ja lopulta vuoteeltaan omassakin parakissa, johon tuotiin päivä päivältä lisää haavoittuneita suomalaisia sotilaita. Parempikuntoiset työskentelivät, mutta Pöytäsaaren parakissa oltiin todella kipeitä. Ruoka-annokset olivat mitättömiä, hygienia sitäkin mitättömämpää. Nykyaikana ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sellaista, joka on tuollaisesta kauheudesta elossa ja järjissään palannut.

Normaa en oikeastaan valinnut luettavakseni, sillä olin sivusilmällä ja -korvalla saanut käsityksen, ettei teos olisi Oksasen parhaita. Oikeastaan olin ajatellut lukea Oksaselta jonkin aiemman teoksen. Työkaverini kuitenkin sattui kysymään, tahtoisinko lainata kirjan, joten otin tarjouksen vastaan. Elimme vielä loppuvuoden hektisintä työkautta, joten lukemiseni oli pätkittäistä. Ehkä teoksessakin oli jotakin, joka sai minut passaamaan. Toisaalta pidin kielestä ja kerrontatapa koukutti alusta lähtien niin, että tiesin lukevani teoksen loppuun. Mutta liian rankat aiheet ja jännittävä ote ovat minulle liian rankkoja ja liian jännittäviä. Sanoinhan etten olisi itse valinnut tätä. Periaateessa Norma on kirjoitettu niin, että kauheudet vain kerrotaan ja kaikki ne jäävät lukijan kuviteltavaksi, mutta kaikki karu paljastuu ja suurenee loppua kohden yhä iljettävämmäksi ja tietoisemmaksi. Siksi ei aina ollut kiva edetä. 

Miten-meni-noin-niinku-omasta-mielestä? Kokonaisuutena lukurupeama oli niin katkonainen, että jotain olennaista saattoi jäädä huomaamattakin. Kun olin lukenut teoksen, olin tyytyväinen siihen, että olen lukenut sen. Että tulin ajatelleeksi kirjan käsittelemiä asioita. Tätäkin maailman pahuutta. Ihmiskauppaa, alistamista, petoksia ja oman edun tavoittelua. Hieman toisenlaista pahuutta kuin Pöytäsaaren kokemuksissa, jossa saksalaiset sotilaat ylvästelivät ja alistivat vankejaan, mutta pahuutta sen eri muodoissa. Vapaus ja terveys eivät totisesti ole vain kauniita sanoja. Ne ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä.  Norma sitä paitsi yllätti monella tavalla. Se oli oikeastaan parempi kuin odotin ja kiinnostavampi kuin hiuskauppa ja kohdunvuokraus ensin kuulostivat. Kuvittelin lopun aivan toisenlaiseksi, joksikin hyvin ahdistavaksi ja siinä mielessä loppu rauhoitti minut lukijana. Toisaalta loppu tuntui jotenkin liian hyvältä ollakseen totta tällaisten tapahtumien jälkeen. 

Yksin on alkutekijöissään, mutta siinä on ollut jo monta hyvää kohtaa. Kiinnostuin teoksesta vasta kuultuani, kun Hämäläinen itse selitti WSOY:n kirjailijakiertueella kirjan sisältöä, kuinka täydellisyydentavoittelu ja tyytymättömyys itseen saisivat keskeisen osan. Mikäli teos jatkuu edelleen hyvänä, tai mikäli minulla on siitä sanottavaa, kirjoitan aiheesta oman tekstin myöhemmin.