tiistai 11. heinäkuuta 2017

Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara

Kuva Joni Lumppio

Koskaan ennen ei ole minkään teoksen päähenkilö ärsyttänyt minua niin paljon kuin muusikko Palle Koskinen. Omahyväinen, itsekäs äijänköriläs, joka soittelee naisia kuin kitaraa. Ehkä vielä ärsyttävämpää on se realistinenkin seikka, että jokin tällaisissa itsestään numeron tekevissä ihmisissä kiehtoo monia, että he lankeavat, kietoutuvat niin lujasti, että irtipääseminen käy hankalaksi.

Hentoinen, vaalea, pieni Anna sen sijaan käy mielenkiintoiseksi. Tavallaan hän on monella tapaa myös erikoinen, vahvakin persoona, joka taistelee selvitäkseen elämänsä koettelemuksissa. Lapsuus kartanon lähellä, elämä tädin huoneistossa ja paikoin riemullinen suhtautuminen elämään tekee heikkosydämisestä, käheä-äänisestä ja hontelosta tytöstä tarinan sielun. Sen, mihin samaistua, ketä seurata, kenelle toivoa vain parasta. Mikkola on halunnut kuvata naislaulajaa miesten hallitsemassa maailmassa aikana, jolloin sukupuolten murros alalla lähti käyntiin.

Miltä Suomi näytti mummoni ollessa ikäiseni, kun 32-vuotiaalla oli jo monta lasta, hyvin vakiintunut elämä? Ellei olisi ollut, outona olisi pidetty. Vuonna 1964 Suomessa otettiin ensi kertaa käyttöön lumitykki, Jo edesmennyt isäni täytti kaksitoista ja äitini kotipitäjässä Alajärvellä avautui ensimmäinen maaseututaidemuseo, Nelimarkka-museo. Maailmalla Innsbruck ja Tokio toimivat olympiamittelöiden areenana, Vietnam sotimisen. Leena Lehtolainen syntyi, Olavi Paavolainen kuoli.

Teoksessa on hämmentävän tunnistettava tunnelma 80-luvulla syntyneelle lukijalle. Ajankuva näkyy tietysti asumisessa, mainituissa kappaleissa ja sarjakuvissa. Tarina keskittyy ennen kaikkea ihmiseen, ja se kai selittääkin, miksi meno tuntuu tutulta. Oman suunnan etsiminen, kumppanin kaipuu ja pitämisen vaikeus, toiveiden kohotus, pettymykset, repaleiset yksilöt. Omana aikanaan teoksen meno on kaiketi ollut jännittävää, sovinnaisuudesta poikkeavaa ja sellaista, mitä ei ääneen myönnettäisi. Nykylukijaa lähinnä ahdistaa öykkäröinti, terveen ja raikkaan elämän irvikuva. 

Bändielämä kiertelyineen, juhlimisineen ja naisineen ei tunnu glamourilta vaan haisevilta pulloilta, jotka pilaavat maiseman. Realistiselta ja uskottavalta kuvaus toki tuntuu, mutta lukemisesta ei tule mukava olo. Suuret tunteet elävät taustalla, etualalle jäävät turhat toiveet ja arjen karuus. On pakko myöntää, miten riippuvaisia ihmiset toisistaan ovatkaan ja kuinka vähän he silti voivat toiseen vaikuttaa. Jokainen tekee omat valintansa ja räpiköi eteenpäin, kuin lukija sivuja vaihdellen. Teoksen kuvaama juurettomuus ei ole nykykulkijalle vierasta.

Näkökulman muunnokset rytmittävät tarinaa ja jättävät lukijalle oman tehtävänsä, joka suurenee loppua kohden. Muutto Tyyran luota tietää viimeisenkin turvallisuudentunteen loppumista. Pallen bändikokoonpanokin on kuin vain välikappale egonnostoon. Pikku-Pärssinen saa tyytyä rääpäleen rooliin ja vaikka jonkinlainen yhteenkuuluvuus joukkoa yhdistääkin, lukijalle bändi on vain taustamusiikkia. Palle pakettiautoineen on se kuva, joka viipyy verkkokalvoilla.

Kartanoiden ja kesäillan kuvailu ovat teoksessa eniten mieleeni. Pallea en olisi enempää jaksanut, mutta Annasta jäin kaipaamaan enemmän.

Ja jos tämän tekstin lukija tahtoo lukea lisää bloggauksia Seppo Puttosen ja Nadja Novakin valitsemista eri vuosien kirjoista, niitä löytää Kirjablogit ja 101 kirjaa -sivulta. Juhlavuoden aikana listan kirjoja on lukemassa ja niistä bloggaamassa reilu 80 kirjabloggaajaa. Lukuhumua osallistuu tempaukseen yhdellä teoksella, tällä Marja-Leena Mikkolan 1964 julkaistulla aikalaiskuvauksella.


Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara
Otava 1964
190 s.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 17.6.2017


Kesälukumaraton aloitettu myöhään kauniina kesäiltana klo 23. Iltaselle oli ohjelmassa myös halon halkomista ja saunakutsu, joten maratonin aloitus lipui viimetunneille, mutta mukava kokeilla joskus näinkin.

Sääennustusten mukaan keli on viilenemään päin, joten tuntui hienolta nauttia kesän lämmöstä ja valoisuudesta täysin siemauksin, ensin halkojen, sitten kirjan parissa. Aloitin maratonin jatkamalla kesken olevaa Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta. Maratontapoihini kuuluu nukkua välissä kunnon yöunet, ja niin tein tälläkin kertaa. Aamulla jatkoin hivenen samaa teosta, mutta maratoonaamiseen tulee jälleen pientä taukoa, kun velvollisuudet kutsuvat joksikin aikaa. 

Tässä vielä kuva eilen pihakirppisrallista löytämästäni kehdosta, johon kokosin mahdollisia maratonlukemisia. Iloa ja intoa muiden maratoonarien matkaan ja palaamisiin :)


Maratonin lopetus

Lopetan hyvin rikkonaisen mutta muutoin mukavan lukumaratonini sunnuntai-iltana hetki ennen ilta yhtätoista.
Luin
- Keskivaikeaa vuotta 116 sivua (aluksi innolla, mutta hetkittäin aloin puutumaan ja sitten tekikin mieli vaihtaa lukemista)
- Jenni Haukion toimittamaa runontologiaa Katso pohjoista taivasta 89 sivua (paljon hyvin tuttua isänmaallista runoa tuli kahlattua nopeasti, sopi kyllä hyvin kesäiseen tunnelmaan)
- Enni Mustosen Paimentyttöä 92 sivua (teoksen maailma imee itseensä).

Yhteensä 297 sivua.

Tulos oli minulle hyvin tyypillinen, sillä maratonini ovat verkkaisia ja varsinkin nyt kun en ole edes lomalla kuten aiemmilla kerroilla, viikonlopulle on kertynyt kovasti muutakin puuhaa. Mukavaa oli olla jälleen mukana :)

torstai 8. kesäkuuta 2017

Tervehdys blogimaailmaan!



Taas on tullut lomailtua bloggailusta. Siitä on tullut melkein enemmän normaali tila ;D Lukemisen kanssa on myös ollut vähän vaihtelevaa tuulta. Kuva kertoo, mitä teoksia olen aloittanut lukemaan, mutta lukeminen on jäänyt toistaiseksi alkuvaiheeseen. 

Viimeisin kuukausi on mennyt paikallislehden ja maakuntalehden toimittajan työtä opetellessa, eli näppäimet ovat kyllä sauhunneet päivittäin. Siinä onkin yksi syy, miksi kotona sormet eivät ole enää janonneet koneelle ja blogimaailma on jäänyt vähälle huomiolle. Työ on ollut antoisaa, mutta voimia vievää ja toiveikkaana ajattelen, että tässä voisin alkaa pikku hiljaa olemaan kärryillä kaikesta keskeisimmästä, jotta arki rutinoituisi. Tämä ei tosin ole ensimmäinen kerta, kun tällaista toivon. Yhä päivittäin hämmästelen, miten paljon olen taas oppinut. Esimerkiksi tänään pääsin tapaamaan muita konsernin kesätoimittajia eri puolilta maakuntaa ja lisäksi vierailimme painotalossa. Siinä taas oma ymmärrys lisääntyi.

Kirjoja on tullut kannettua kotiin pinoittain, mutta kuten kesä on antanut odottaa itseään, ovat minun pinonikin pysyneet taka-alalla. Äsken siivosin yöpöytää sen verran viikon varrella kasaantuneista lehdistä että sain aseteltua iltalukemiseni lähelle. Tänään voisi taas tarttua opuksiin. Viikonlopulle on niin ikään luvassa mukavia kirjallisia hetkiä, kun Kuopio ottaa jälleen kirjabloggaajat vastaan. Tällä kertaa tapahtuma on minulle kesälomareissu, koska muutin Kuopiosta pois pääsiäisenä. 

Voipuneena mutta tarmokkaana päätän tervehdykseni lyhyeen ja toivotan kaikille tunnelmallisia kesäkuun päiviä! 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kuopion kaupunginteatteri: Yksi halusta, toinen rakkaudesta


Annukka Blomberg, Ritva Grönberg, Karri Lämpsä, Mikko Rantaniva, Sari Harju ja Pekka Kekäläinen.
Kuva Sami Tirkkonen.

Tämä oli minulle 
– ja uskallan veikata, että monelle muullekin. Heti ablodien vaiettua kuulin nuoren naisen kiittelevän tovereitaan teatterireissusta. Pitkästä aikaa huomasin viihtyväni uuden tarinan parissa niin hyvin, että mieleni jää punomaan hahmoille tulevaisuutta. Tekonaurua ei tarvitse virittää, enkä tällä kertaa esityksen jälkeen pysty laskemaan, montako kertaa nauroin.

Ihmissuhdedraaman ja komedian sekoittaminen ei liene helpoimpia pyrintöjä, mutta Kari Heiskasen teksti ja Jukka Keinosen ohjaus sai imemään herkeämättä jokaikisen vuorosanan ja ilmeen. Vuorovaikutuksen komiikka kun on huumorin kingi. Paljastukset, valheet ja selitykset vyöryvät tykistön lailla. Miten itsekäs ja pieni onkaan ihminen. Kyllä siinä kieltämättä ihan hävettää ihmisen puolesta. Ja varmaankin juuri siksi esitys tuntuu omissa nahoissa. Oi meitä. Niin kovasti yritämme tehdä elämästämme itsellemme hyvää, olla jotakin ja saada jotakin.

Minä olen mies, jonka elämässä ei tapahdu tällaista!

Joonaksen (Pekka Kekäläinen) vuorosana karauttaa kuuluviin, kuinka vaikeaa voi olla hyväksyä vallitsevat, epähienot tapahtumat omaan elämään kuuluviksi todellisiksi kokemuksiksi. Omaa egoa tulee katsottua väliin täysin vastakkaisesta suunnasta kuin se muinainen J. Karjalaisen mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Eipä olekaan niin yksiselitteistä, mitä ihminen saa ja voi ihmiselle tehdä.

Kuva Sami Tirkkonen.
Maksulliset naiset tai viinanjuonti tarinan elementteinä eivät yleensä kuulu arvostamaani kerronnan kuvastoon, mutta aidonoloisen – ruman – ihmissuhdesekoilun vuoksi voinen nyt kestää niitäkin. Kaiken kattavaa vapautta vaativa Ella (Sari Harju) nousee parrasvaloihin ja ilmentää myös sitä, kuinka helposti yksi jos toinenkin on hetkellisen nautinnon perään. Vaikkakin myös ylärakennetta on kuulemma esiintynyt, jos nyt Aaron (Karri Lämpsä) sanoista ottaa tolkkua.

Elokuvan avulla tuntojaan välittävä taiteellinen Martti nousee suosikikseni. Hänen keinonsa omien virheiden korjaamiseksi paljastuvat katsojalle hiljalleen, ja hienointa on, että yritystä tyrityn muovaamiseksi vielä on, vaikka soppa onkin sattumista täysi. Kyllä sieltä alta sydänkin pilkottaa. Mikko Rantanivan työ Marttina miellyttää kovasti. Puoliso Katariina (Ritva Grönberg) on myös mielenkiintoinen. Räväkän kuoren ja sanavalmiin suun lomasta putkahtelee herkkyyden tuisketta. Toisaalta myös näytelmän koomisimmat repliikit kuullaan melko tyypilliseen tapaan juuri naisten suusta.


Sanailu siitä, etteikö Hannaa (Annukka Blomberg) huolittaisi ilotytöksi, kohoaa irvokkuuden huipuksi, mutta yhtä aikaa hyvin ilmeiseksi esimerkiksi siitä, miten kovasti haluamme kelvata muille. Sanankeräilymuistot  luonnollisesti naurattavat tällaista fennistiä ehkä vielä piirun verran keskivertokatsojaa enemmän, ja eihän kaikkien niitä väitöskirjoja tarvitsekaan tehdä. Ammatillisen uran jääminen haaveeksi ei kuitenkaan ole Hannan murheista suurin. Hienoin hetki esityksessä on nöyrtymisen ja avautumisen hetki: raskaiden asioiden elokuvakäsittely saa jatkua. Markun taiteellinen kuvakäsikirjoitus tuo näytelmään aivan uuden kerronnan tason, jonka kautta henkilöt pääsevät peilaamaan tuntojaan. Tarina saa myös yhden ehkä hieman arvattavankin ratkaisunsa juuri käsikirjoituksen lopetuksessa.

Kuva Sami Tirkkonen.

Kaksinaamaisen poliitikon ohella tarinan, ei suinkaan lavatyöskentelyn, valjuimmaksi hahmoksi jää lopulta Aaro, joka hätäpäissään määrittelee sananvapauden omien tarpeidensa kautta ja kuitenkin onneksi, vaikka hyvin perinteisesti, lopussa heltyy huomaamaan, mikä elämässä on tärkeintä. Kaikki henkilöt ovat omalla tavallaan pieniä ja siksi hyviä, mutta estradi on eittämättä naisten – ei vähiten tajunnanräjäyttävässä naulapyssykohtauksessa, joka suorastaan kumauttaa yleisöä.


Kuva Sami Tirkkonen.

Yksi halusta, toinen rakkaudesta 
Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämö
Ensi-ilta 8.2.2017

Blogiyhteistyö Kuopion kaupunginteatterin kanssa



tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa



Satasten päivä tänään. 

Yle julkaisi puolelta päivin Kirjojen Suomi -verkkosivustonsa ja Sadan kirjan listan teoksista, jotka välittävät Suomi-kuvaa maamme itsenäisyyden ajalta. Listan ovat koonneet Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ja kirjabloggaajilla on kunnia olla mukana projektissa lukemassa ja bloggaamassa heille arvotuista listan teoksista, joista Yle on tehnyt omatkin juttunsa, ks. esim. Yle Areena. Lista täydentyy vuoden 2017 kirjalla loppuvuonna, jolloin 101 kirjan lista saa viimeisen silauksensa.

Oman ajanlaskuni mukaan tänään on jäljellä täsmälleen sata päivää siihen, että muutan kokonaan varsinaiseen, uuteen, kotiimme Keski-Pohjanmaalle. Nykyisin vietän viikot Savossa työni vuoksi, mutta tänä vuonna pääsiäisellä tulee olemaan hyvin kirjaimellinen merkitys. Mikään ei tietenkään vähennä jo mieleen hiipinyttä haikeutta työkavereita ja Kuopion aktiivisia kirjabloggaajatovereita kohtaan.

On hienoa kuulua Kotimaisten kirjablogien yhteisöön ja olla mukana hienossa Ylen projektissa, jossa tunnustetaan kaunokirjallisuuden arvo. Ensimmäinen teos, Ilkka Remeksen Kiirastuli (2016), näkyy Aamu-tv:ssä ja kuuluu Yle Radio 1:ssä tiistaina 10.1., minkä lisäksi teoksesta kirjoittaa useampikin bloggaaja.

Itse pääsen pähkäilemään, miltä Suomi on näyttänyt mummoni ollessa ikäiseni, reilu kolmekymppinen. Onnetar nimittäin arpoi minulle Marja-Leena Mikkolan teoksen Tyttö kuin kitara vuodelta 1964. Jos teos ei ole sinullekaan entuudestaan tuttu, se on melko helposti saatavilla Kirjojen Suomi -sivustolla, jossa yksi projektin yhteistyökumppani Kansalliskirjasto tarjoaa teoksia luettavaksi. Ylen mukaan juurettomuutta ja hetkellistä rakkautta kuvaava teos pääsee niin minun kuin Ylenkin käsittelyyn heinäkuun 11., joten lukuaikaa on hyvin. 

Toivonkin kaikille tänä vuonna paljon lukuaikaa! :) 

Minulla on kesken toivottoman monta teosta, joita jätti jälkeeni muun muassa taannoinen novellimaraton. Lisäksi Kimmo Takasen Tunne lukkosi (2011) makaa sängyn vierellä, työn vuoksi verestän mieleen Seitsemää veljestä (1873) ja joulupukki kantoi kotiin toivomaani keskipohjalaista elon muisteloa (Kaustislainen tarina-arkku, osa I 2011 ja osa II 2016). 

Viime vuonna tärkeimmäksi lukemakseni kirjaksi osoittautui joulukuun rakkaus, Erlend Loen Supernaiivi (1996), josta en ole ehtinyt bloggaamaankaan ja joka jostain ihmeen syystä löysi minut vasta tällä iällä. Eksistentiaalisia kriisejä olen toki maistellut pitkin ikääni.

Mutta siis, tähän vuoteen ja siihen seikkaan, että käyttöön voipi nyt viritellä häshtägin 
#kirjojensuomi. Kaikkien edellä mainittujen linkkien ohella kirjahumua on havaittavissa Facebook-taajuudella Yle Kirjojen Suomi.