Siirry pääsisältöön

Pekka Vahvanen: Kone kaikkivaltias


 Jiihaa, se on bloggauksen aika. 

Tiedätte, että kun jokin kiinnostaa kovasti, vaikka otaksuu siitä seuraavan pahaa, ei ole helppo kiertää kehää kaukaa kattellen. Pekka Vahvanen vastustaa digitalisaatiota teoksessaan Kone kaikkivaltias Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena, 2018) monesta syystä itselläni on pitkään ollut kaksijakoinen suhtautuminen verkkomateriaaleihin ja somemaailmaan. Ne kiinnostavat minua kovasti, vaikka havaitsen myös ongelmia. Välillä hyppivät rivit, linkkihelvetit ja oman elämän brändäämispuheet ärsyttää ja vajoan viikkokausiksi nurkkahämärään ja sitten jonkin aamuauringon noustessa menen näyttämään kaikille, mikä lelu lapsellani on kädessä.

Vahvasen alaotsikko ravistelee silmämunat pyörryksiin: Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. On helppo nyökytellä tyyliin, että kyllä aito ihmiskontakti on virtuaalista elähdyttävämpi ja yhteisöllisessä kulttuurissa kylä kasvattaa lapset. Mutta kyllähän tuo nyt pöyristyttää, että muka kaiken arvokkaan. Osaamme jokainen varmasti kertoa myös, mitä arvokasta olemme linkkien ja sovellusten avulla kokeneet. 

Vaikka näkemys on äärimmäisen jyrkkä, enkä tässä virtuaalilaseista haaveillessani ole halukas luopumaan digitalisaatiosta, Vahvasen viesti on tärkeä: internet muovaa ihmistä valtavalla voimalla ja mullistaa lukemisen, ajattelun ja kommunikaation olosuhteita. Se muuttaa itse asiassa koko älyllisen kulttuurimme. Tästä puhutaan julkisesti kyllä aivan liian vähän. Digiloikasta ja sen järkevyydestä puhutaan, mutta missä käydään keskustelu siitä, miten laitteiden jatkuva käyttö muuttaa aivoja ja tapaamme jäsentää erilaisia ärsykkeitä. Tai pitemmän päälle vuorovaikutusta niissä tilanteissa, kun kohtaamme ihmisiä? Onneksi ainakin tässä kirjassa. Jos minulta on jäänyt joitain tärkeitä keskustelunavauksia tai -areenoita huomaamatta, älkää epäröikö mainita. ADT:stä (attention deficit trait) olen jotain lukenut ja se liippaa läheltä.

Vahvanen on huolissaan keskittymiskyvyn, muistin, läsnäolon ja muun inhimillisen vuorovaikutuksen sekä merkityksellisyyden kokemuksen heikkenemisestä kuin myös impulsiivisuuden kasvusta ja pyrkii kumoamaan kaikille tutun väitteen, että teknologia ei ole niin hyvä kuin pahakaan vaan käyttötapa ratkaisee. Esimerkiksi jo pelkkä puhelimen läsnäolo heikentää kognitiivisista tehtävistä suoriutumista. Toinen seikka on se, että digitaalinen ympäristö kannustaa hyppelehtimään kohteesta toiseen. Itse asiassa hän kirjoittaa myös siitä, että ihmisestä toiseen. Pakkohan tätä on ajatella. Sattumakohtaamiset ja yhteisöllisyys ovat Vahvasesta vaakalaudalla, kun bussinodottaja elää omaa elämäänsä kuulokkeet korvillaan ja vierustoverille puhunut nähdään toisen tilan loukkaajana, ahdistelijana. 


Olisi absurdia ajatella, että digilaitteiden keskittymiskykyä häiritsevä vaikutus kertoisi ainoastaan yksilön vaillinaisuudesta ja heikkoudesta, ei laitteen luomista olosuhteista. Olisi kohtuutonta esittää, että täydellinen ratkaisu ongelmaan olisi vain itse kunkin terästäytyminen.


Keskimääräisen älykkyysosamäärän lasku Pohjoismaissa 1990-luvun puolivälistä lähtien on kieltämättä lannistavaa, vaikka Vahvanen myöntää, etteivät digilaitteet ole tietenkään ainoa syy esimerkiksi nykyään älykkäät naiset hankkivat vähemmän lapsia. Mutta olisipa vain mainiota, jos voisi jotenkin taianomaisesti saada silmiensä eteen varmat luvut, minkä verran digilaitteet todella vaikuttavat muistiin, keskittymiskykyyn ja älykkyyteen. 


Joka tapauksessa digitalisaation edut oppimisessa on yliarvioitu pahasti. 

Niinpä. Uskon kyllä, että oppimisen saralla digitalisaatio tuo myös monia arvokkaita asioita, kuten oman oppimisen testaamisen valmiilla testeillä tai toisen opiskelijan tekstin arpomisen anonyymisti tarkasteltavaksi. Lue ja oivalla. Täytyy kuitenkin myöntää, että hirvittää, miten sekava seurakunta merkkejä, käsitteitä ja kuvia vilisee koko kattauksen digikirjoja imevien opiskelijoiden aivolohkoissa. Vahvanen vakuuttaa nojaamalla useisiin tutkijoihin ja kertoo, kuinka OECD:n tutkijoiden tulkinnan mukaan syvän, käsitteellisen ymmärryksen ja vaativampien ajattelun taitojen rakentamiseen tarvitaan intensiivistä opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta. Väite yliarvioimisesta on varmasti valitettavasti totta. On myös surullisen paljon oppitunteja, joilla puhelimen tai tietokoneen läsnäolo paitsi heikentää kognitiivista suoriutumista, myös estää tuon intensiivisen vuorovaikutuksen. 

Vahvanen kertoo Oxfordin yliopiston aivotutkija Susan Greenfieldin varoittaneen digiteknologian mielillemme aiheuttaman muutoksen olevan ilmastonmuutokseen vertautuva järistys, joka vaarantaa tulevaisuutemme. Toisaalla Vahvanen peräänkuuluttaa myös lukemiskulttuurin merkitystä ja huolia, jos se menetetään. Uskon, että keskeinen tekijä on viihteen ja tiedon rooli elämässämme. Jos tietoisesti annamme arvoa tutkitulle tiedolle, historiankirjoitukselle ja virallisille instituutioille, ei haittaa jos ollaan välillä narikassa. Voimme siis kenties jossain määrin (ja tämä on ihan omaa toiveajatteluani) valita, mihin suuntaan hakeudumme, mutta kuljemme silti raiteita pitkin kulkuneuvonamme osin suljettu laatikko. Tähän junaan me kaikki olemme jo nousseet  tai nostetut. 

Ja ennen kaikkea, jos annamme arvoa ihmisille ympärillämme. Eikös ne juuri ole sitä kaikkea arvokasta?


Yksilön tiedonkäsittelyn haasteiden ohella Vahvanen on huolissaan siitä, miten paljon ja huomaamatta meihin vaikutetaan internetissä. Esimerkkeinä on luonnollisesti muun muassa Cambridge Analytica ja Trumpin vaalikampanja, mutta eihän kyseessä toki ole mikään yksittäinen kerta vaan laaja maailmaamme mullistava ilmiö. Kohdennetut viestit muuttavat lopulta ihmisten käsitystä siitä, mikä on todellista. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, 2020-luvulla puolue on väärillä jäljillä, jos pyrkii vaalityössään pääosin järkiperäiseen argumentointiin.

Älylliset ideat ja faktat eivät ole yhtä tärkeitä kuin kansalaisten toiveet ja pelot.


Jos perinteiset vakuutteluviestit eivät olekaan enää se juttu, niin monikaan nykynuori ei hetkahda räätälöidystä poliittisesta markkinoinnista tai myöskään julkista, poliittista työtä tekevien ihmisten kaupallisista yhteistöistä. He eivät näe niissä mitään arveluttavaa  tai itse asiassa he eivät ole ajatelleet asiaa aiemmin ja siksi siitä onkin hyvä puhua. Tietyissä yhteisissä asioissa olisi kuitenkin edelleen toivottavaa, että toteutuu oikeus, kohtuus ja enemmistön tahto, ei raha tai teknologian mahdollisuudet. 

Ison datan hyödyntäminen politiikassa kaipaa Vahvasen mukaan avoimuutta ja rajoituksia. Hän tuo esiin sosiologi Zeynep Tufeckin esityksen, että vaalikampanjoiden kohdennetut viestit pitäisi julkistaa avoimessa tietokannassa. Kirjoittaja muistuttaa niin ikään, ettemme voi tietää, mihin kaikkeen isoa dataa lopulta käytetään, emme edes silloin, kun aikomus olisi hyvä. Tästä Vahvanen osoittaa esimerkiksi tunnedatan keräämisen ihmisten verkkovuorovaikutuksen parantamiseksi. Tunteet ovat lopulta hyvin yksityisiä ja ties miten niitä voi käyttää väärin. Vastaavasti hän sivuaa myös terveysdatabisnestä, jolloin mieleen muistuu televisiodokumentit geenidatan avulla löydettävistä uusista sukulaisista.


Yksi Vahvasen ihmettelemiä hullutuksia on nimenomaan se, että ihmiset ihan vapaaehtoisesti luovuttavat tietojaan isoa dataa hyödyntävien yritysten saataville. Hänen mukaansa F-Securen tietoturvajohtaja Erka Koivunen on sanonut ymmärtävänsä, etteivät ihmiset aina käytä yksityisyyttä takaavia sovelluksia ihan vain ajan, mielenkiinnon ja tunnollisuuden puuttumisen vuoksi. Siksi mainitut näkevät, että yksityisyyttä suojaamaan tarvitaan nimenomaan lainsäädäntöä. Esiin tuodaan myös tarve algoritmien avoimuuden lisäämiseen silloin, kun ne vaikuttavat merkittävästi ihmisten elämään, esimerkiksi työn saantiin. En osaa hahmottaa, miten näitä avoimia algoritmeja katseltaisiin käytännössä, mutta kuulostaa varteenotettavalta idealta.

Netinkäyttäjä voi tosiaan pitää saamistaan, aiempia nettihakuja mukailevista tarjouksista ja Vahvanen pääseekin väliin vähän hassuttelemaan: Jos innostut teknologianvastaisista kirjoista, Amazon suosittelee niitä.

Mutta vakavampaa puolta edustaa taas pohdinta internetin luonteesta: kun media on sosiaalinen  ja antaa kaikkien osallistua, moni yksityinen asia lipuu turhaa julkiseksi ja ihminen tulee helposti lynkatuksi. 

Isoveljeä ei tarvita, kun valppaat kansalaiset ilmiantavat ja tuomitsevat. Amerikkalaiskirjailija Walter Kirn onkin puhunut pikkuvelivalvonnasta. "Yksityisyyden loukkaaminen - - on demokratisoitu." 

Että sellaistakin demokratiaa voi olla, opin. Jos The Social Dilemma (2020) on katsottuna, ymmärtää kaikkineen pelätä demokratian puolesta. 


Kaikkein raskainta on kuitenkin huoli ihmisyyden ja yhteyden muutoksista, joiden annetaan vain tapahtua, ehkä koska emme vielä ymmärrä, miten isoista muutoksista on kyse. Pahis on talousjärjestelmä, joka tarvitsee materiaalista edistystä ja kyltymättömyyden kulttuuria.

Napinpainallusnautinnot tuottavat paljon hetkellistä mielihyvää, mutta harva kokee niiden lisäävän elämän mielekkyyttä laajemmin. 

Vahvanen muistuttaa, ettei helppous johda useinkaan mielekkyyteen, vaan ihminen saa todelliset elämyksensä lopulta siitä, että näkee vaivaa jonkin asian eteen. Myöskään elämän perusahdistuksilta ei välty huipputeknologialla, vaan sen aikakautena ihminen tuskailee mielekkyysongelmien kanssa enemmän kuin koskaan ennen ja lasittuneella katseellaan silmäilee päivitysten virtaa. Esitettyjen lukujen perusteella jo viime vuosikymmenellä on nähtävissä nuorten sosiaalisen osattomuuden kokemuksen kasvu.

Inflaatio kurittaa myös kulttuuria: taiteen, viihteen ja ihmisten arvo vähenee, kun niitä on saatavilla liikaa. Tässä tuntuu olevan ydin. Yltäkylläisyyden markkinoilla aikaisemmin arvokkaasta tulee pikakelattavaa ylijäämää: arvotonta ja ohikiitävää pintaa, johon emme jaksa syventyä. Kelataan takaisin: syventyä. Syventykäämme pysyäksemme inhimillisinä. Näin tiivistäisin oppini.


Yksi sitaatti jäi sulateltavaksi, koska se tavoittaa jotain olennaista siitä, miksi sosiaalinen media työntää välillä luotaan, mutten silti osaa pukea sanoiksi juuri muuta järkevää, kuin että sellaisia me ihmiset olemme  haemme huomiota ja hyväksyntää kaikkialla, myös somessa. Vahvanen vihjaa peräti, että tällainenkin ihmisyyden muoto, tunnustuksen hakeminen muilta, voisi kuitenkin jäädä tulevaisuudessa kokonaan pois ja se se vasta hämmästyttää nykylukijaa.

Sosiaalinen media saa meiltä valtavasti internetyritysten arvostamaa aikaa ja dataa myös siksi, että se pystyy valjastamaan käyttövoimakseen ihmisen itsekeskeisyyden ja huomiohakuisuuden.

Rivien välistä saa vinkkivitosia. Kannattaa olla välillä ihmisten kanssa yhdessä, mutta ennen kaikkea yksin, omien tuntemustensa tuulettamana, tarttumatta vipstaakeleihin ja olematta koko ajan alttiina muiden vaikutteille. Nurkkahämäräni siunattiin. 

Tärkeä teos.

Kommentit

  1. Just yksi päivä sanoin miehelleni ettei mun olisi koskaan pitänyt tutustuttaa sitä äänikirjoihin. Ei pelkästään siksi, että se on jättänyt lukukirjat vallan, vaan siksi, että se on kotona kirjaimellisesti aina luurit päässä ellei katso telkkaria. Myös nukahtaessa. Ja kun meillä on niin sokkeloinen talo, niin puhun sille lähes päivittäin niin että hoksaan vasta jonkun ajan päästä ettei se kuule mua koska sillä on ne luurit 😬

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännää, miten huomaamatta perinteisen vuorovaikutuksen määrä vähenee elämässämme. Tuo on yksi hyvä esimerkki.

      Poista
  2. Kuulostaa todella tärkeältä teokselta! Olen viime aikoina miettinyt paljon sosiaalista mediaa ja sitä, mitä se tekee ajattelullemme (esim. kuplautuminen ja someviha) ja miten tietoisesti somesta tehdään koukuttavaa (tuo viimeinen sitaattisi osuu tähän kovasti). Kun uppoudumme someen ja jätämme ajattelun vähemmälle, mitä se mahtaa tarkoittaa pitkällä aikavälillä? Olen myös aika ajoin tietoisesti vähentänyt sosiaalisen median käyttöä, koska olen huomannut sen liiallisena ahdistavan ja vaikuttavan yöuniin.

    Paljon olen miettinyt myös sitä, mitä some tekee aivoille, kun saadaan pikaisia ja vaihtuvia ärsykkeitä + huomio kiinnittyy moneen asiaan yhtä aikaa. Siksi koulussakin toivoisi olevan tilaa rauhoittua vuorovaikutuksen ja ajattelun äärelle sen sijaan, että silmissä vilisevät vaihtuvat värit ja kuvakkeet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Kommentissasi on tärkeitä sanoja, täytyy oikein kopioida itselle "tilaa rauhoittua vuorovaikutuksen ja ajattelun äärelle" ja pitää se jatkossa tietoisena tavoitteena sekä omassa elämässä että opettajantyössä.

      Poista
  3. Erinomaista pohdintaa kirjassa ja sinulla! Tämä on tärkeä aihe, mitä itsekin on tullut viime aikoina pohdittua. Luulen, että kuvaamasi kaksijakoinen tunne koskee meistä useampia. Digitaalisuus on tuonut elämään paljon hyvää ja helpottanut monia asioita, mutta sitten on tämä kolikon toinen puoli. Olen myös huolissani lapsista ja nuorista, joiden aivot kehittyvät tässä digiajassa. Luulen, että vaikutukset ovat suurempia, kuin meillä vanhemmilla, joilla herkkä kasvuvaihe oli vielä toisenlainen. Mutta kyllähän esimerkiksi keskittymisvaikeudet koskevat kaikenikäisiä: olen kiitollinen lukuharrastuksesta, mikä "pakottaa" keskittymään pitkäkestoisesti yhteen asiaan ja irti digistä. Sitten on vielä tekoäly, joka on varmasti yhtä suuri muutos kuin mitä aikaisemman digitalisaation vaiheet, kenties suurempikin. Sen vaikutuksia emme vielä tunne sitäkään vähää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tosiaan lukuharrastus on hyvä lääke keskittymisongelmiin. Lukuharrastuksen vaikeuksissa itse olenkin havahtunut siihen, että keskittymiskykyni on huonontunut valtavasti. Ja tekoäly on varmasti asia, jota pohdimme jatkossa enenevässä määrin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellimaraton 17.-18.12.2016

Laimea Stoner, leiskuva Lempi ja muuta kuunneltua

Pasi Lampela: Kirottujen ilot