perjantai 5. heinäkuuta 2019

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä



Valmistautuessani kirjabloggaajien Kuopion -kokoontumiseen muistin, että Tatu Kokon vastaavassa tapahtumassa 6.7.2016 lahjoittama historiallinen romaani Heinäkuun päivä (Icasos, 2013) oli jäänyt toistaiseksi lukematta. Mikä olisikaan parempi ajankohta korjata asia kuin Savon-kaipuun kukoistus muutama päivä ennen Kuopion keikkaa?

Teos kuvaa päähenkilö Hannan elämää kahdessa aikatasossa: lapsuutta serkku Akun kanssa vuodesta 1891 vuosisadanvaihteen levottomammalle puolelle ja elämän viimeisiä hetkiä 1960-luvulla, kun helsinkiläistoimittaja Jarmo Vitbrandt kurvaa kuplavolkkarillaan Muuruvedelle Savon sydämeen elämänsä jutun perässä. Savo, kuvataide ja kirjallisuushistoria - en voinut muuta kuin ihastua teokseen. Snellmanin-puistossa kasvanut kuusi on saanut todistaa kaikki nämä vuodet, ja toimittajan matkassa päähenkilö nuortuu kepeästi viipottavaksi hetkiin tarttujaksi, jolloin lapsenriemulla ei ole rajaa.

Savon-kaipuun ja Kuopion kaduille pääsyn lisäksi teos hellii myös kulttuurinnälkää. Kultakauden komeimmat teokset loihtinut Eero Järnefelt maalaa Kuningasniemen kaskitorpalla kesäyön vimmassa, eikä lukijakaan voi olla enää kajoamatta komeroonsa kuivuneisiin pensseleihin.  Vaikka realiteetit ohjaavat Hannan elämää ja realismin helmet luodaan hänen lähellään, lapsuudenkesän onnellisten päivien, pitkien leikkien ja jännittävien kaupunkiseikkailujen  kuvaus on mitä romanttisinta, suuria tunteita tietenkään unohtamatta. Kuopion tuomokirkossa tavataan itse valokuvaaja Viktor Barsokevitsch, jonka kuviin tutustuin nelisen vuotta sitten (Viktor Barsokevitsch: Suhteita (toim. Piispa Arseni)). Juoneen on punottu suuri joukko kulttuurivaikuttajia Juhani Ahosta  Jean Sibeliukseen ja Minna Canthista Eino Leinoon. Jännitystä pitää yllä maalauksiin kätkeytyvä arvoitus, jota toimittaja on lähtenyt tutkimaan.


Teos alkaa Vitbrandtin näkökulmasta, ja siihen totuttua on ensin vähän pinnisteltävä, kun näkökulma muuttuukin Hannan puoleen ja myöhemmim muidenkin henkilöiden sisäisiin tuntoihin. Silti vain yhdessä kohtaa teosta on vaikea sulatella, loppupuolella kun lukija onnistutaan järkyttämään pahemman kerran. Vaikka tunteet hieman tasaantuvat viimeisille sivuille, Kokko aiheuttaa ikimuistoisen lukukokemuksen. Voin saoa näin ihan puhtain mielin, sillä vaika sainkin teoksen kirjailijalta itseltään, mitään pakkoa ei ole kehua teosta ja onnistuinhan vitkuttelemaan perehtymisen kanssa näin pitkään. 

Kolme vuotta on toki lyhyt aika, jos ottaa rinnalle Jarmo Vitbrandtin huokaukset kivisen nuolenkärkikorun ja ikiaikaisuuden äärellä: Tunsin itseni niin vähäiseksi tuon ihmeellisen kivenkappaleen edessä, sillä se oli tehty ennen kuin ihmiset oppivat kirjoittamaan tarinoita muistiin, kauan ennen kuin muinaisia pyramideja edes suunniteltiin, kauan ennen kuin Mooses johdatti israelilaiset luvattuun maahan, Aleksanteri Suuri vallotti Persian tai roomalaiset kutsuivat Välimerta omakseen.


Teoksesta on aiemmin blogannut ainakin  Amman lukuhetken Aino-Maria. 

Osallistun teoksella Oksan hyllyltä -blogin Kirjankansibingoon. Tällä kertaa suoritan kohdan unenomainen.






1 kommentti:

  1. Piti ihan varmistaa, että itse kirjoitin tästä ”hieman” nopeammin tuon tapaamisen jälkeen. https://tuulevi.wordpress.com/2016/10/08/tatu_kokko_heinakuun_paiva/

    VastaaPoista