Kuopion kaupunginteatteri: Yksi halusta, toinen rakkaudesta

Annukka Blomberg, Ritva Grönberg, Karri Lämpsä, Mikko Rantaniva, Sari Harju ja Pekka Kekäläinen.

Kuva Sami Tirkkonen.

Tämä oli minulle 
– ja uskallan veikata, että monelle muullekin. Heti ablodien vaiettua kuulin nuoren naisen kiittelevän tovereitaan teatterireissusta. Pitkästä aikaa huomasin viihtyväni uuden tarinan parissa niin hyvin, että mieleni jää punomaan hahmoille tulevaisuutta. Tekonaurua ei tarvitse virittää, enkä tällä kertaa esityksen jälkeen pysty laskemaan, montako kertaa nauroin.

Ihmissuhdedraaman ja komedian sekoittaminen ei liene helpoimpia pyrintöjä, mutta Kari Heiskasen teksti ja Jukka Keinosen ohjaus sai imemään herkeämättä jokaikisen vuorosanan ja ilmeen. Vuorovaikutuksen komiikka kun on huumorin kingi. Paljastukset, valheet ja selitykset vyöryvät tykistön lailla. Miten itsekäs ja pieni onkaan ihminen. Kyllä siinä kieltämättä ihan hävettää ihmisen puolesta. Ja varmaankin juuri siksi esitys tuntuu omissa nahoissa. Oi meitä. Niin kovasti yritämme tehdä elämästämme itsellemme hyvää, olla jotakin ja saada jotakin.

Minä olen mies, jonka elämässä ei tapahdu tällaista!

Joonaksen (Pekka Kekäläinen) vuorosana karauttaa kuuluviin, kuinka vaikeaa voi olla hyväksyä vallitsevat, epähienot tapahtumat omaan elämään kuuluviksi todellisiksi kokemuksiksi. Omaa egoa tulee katsottua väliin täysin vastakkaisesta suunnasta kuin se muinainen J. Karjalaisen mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Eipä olekaan niin yksiselitteistä, mitä ihminen saa ja voi ihmiselle tehdä.

Kuva Sami Tirkkonen.

Maksulliset naiset tai viinanjuonti tarinan elementteinä eivät yleensä kuulu arvostamaani kerronnan kuvastoon, mutta aidonoloisen – ruman – ihmissuhdesekoilun vuoksi voinen nyt kestää niitäkin. Kaiken kattavaa vapautta vaativa Ella (Sari Harju) nousee parrasvaloihin ja ilmentää myös sitä, kuinka helposti yksi jos toinenkin on hetkellisen nautinnon perään. Vaikkakin myös ylärakennetta on kuulemma esiintynyt, jos nyt Aaron (Karri Lämpsä) sanoista ottaa tolkkua.

Elokuvan avulla tuntojaan välittävä taiteellinen Martti nousee suosikikseni. Hänen keinonsa omien virheiden korjaamiseksi paljastuvat katsojalle hiljalleen, ja hienointa on, että yritystä tyrityn muovaamiseksi vielä on, vaikka soppa onkin sattumista täysi. Kyllä sieltä alta sydänkin pilkottaa. Mikko Rantanivan työ Marttina miellyttää kovasti. Puoliso Katariina (Ritva Grönberg) on myös mielenkiintoinen. Räväkän kuoren ja sanavalmiin suun lomasta putkahtelee herkkyyden tuisketta. Toisaalta myös näytelmän koomisimmat repliikit kuullaan melko tyypilliseen tapaan juuri naisten suusta.

Sanailu siitä, etteikö Hannaa (Annukka Blomberg) huolittaisi ilotytöksi, kohoaa irvokkuuden huipuksi, mutta yhtä aikaa hyvin ilmeiseksi esimerkiksi siitä, miten kovasti haluamme kelvata muille. Sanankeräilymuistot  luonnollisesti naurattavat tällaista fennistiä ehkä vielä piirun verran keskivertokatsojaa enemmän, ja eihän kaikkien niitä väitöskirjoja tarvitsekaan tehdä. Ammatillisen uran jääminen haaveeksi ei kuitenkaan ole Hannan murheista suurin. Hienoin hetki esityksessä on nöyrtymisen ja avautumisen hetki: raskaiden asioiden elokuvakäsittely saa jatkua. Markun taiteellinen kuvakäsikirjoitus tuo näytelmään aivan uuden kerronnan tason, jonka kautta henkilöt pääsevät peilaamaan tuntojaan. Tarina saa myös yhden ehkä hieman arvattavankin ratkaisunsa juuri käsikirjoituksen lopetuksessa.

Kuva Sami Tirkkonen.

Kaksinaamaisen poliitikon ohella tarinan, ei suinkaan lavatyöskentelyn, valjuimmaksi hahmoksi jää lopulta Aaro, joka hätäpäissään määrittelee sananvapauden omien tarpeidensa kautta ja kuitenkin onneksi, vaikka hyvin perinteisesti, lopussa heltyy huomaamaan, mikä elämässä on tärkeintä. Kaikki henkilöt ovat omalla tavallaan pieniä ja siksi hyviä, mutta estradi on eittämättä naisten – ei vähiten tajunnanräjäyttävässä naulapyssykohtauksessa, joka suorastaan kumauttaa yleisöä.

Kuva Sami Tirkkonen.

Yksi halusta, toinen rakkaudesta 
Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämö
Ensi-ilta 8.2.2017
Blogiyhteistyö Kuopion kaupunginteatterin kanssa