keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Tiina Raevaara: Laukaisu






Lienee paikallaan kertoa, minkä kirjan luin viimeksi, Tiina Raevaaralta viime vuonna ilmestyneen Laukaisun. Lukemisesta alkaa olla pari viikkoa, mutta heti en edes pystynyt kirjoittamaan. Nyt on saanut sen verran etäisyyttä, että voi jokusen sanan piirtää. 

Moni varmasti tietää kirjan vaikean aiheen, perhesurmat, ja niiden syiden kutominen esiin on jopa yllättävän uskottavaa. Myös lopullinen surman toteuttaja tuli yllätyksenä, sillä vääjäämättömän kurjan elämän kuvaaminen oli mielestäni - ja mielessäni - johdattelevinaan hieman toisenlaiseen loppuun, mikä olisi ollut karu sekin. 

Ahmin tarinan, vaikka olisin voinut veikata, etten herkkänä lukijana tällaiseen teokseen tarttuisi. Liekö syynä se, että olin juuri uupumuksen rajamailla kamppaillut töiden parissa, kun mustan mielen ja harmaan maailman lukeminen veti aivan ennennäkemättömällä vimmalla puoleensa. Raevaaran kieli koukutti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja hyvin pian tarinan likainen, haiseva miljöö vyöryi päälle niin, että omat huolet päätyivät nätisti omiin pikku lokeroihinsa suurempien murheiden tieltä. Masentuneena makaava Kerkko ja maailman pahan ymmärtämisen jollain esiasteella taapertavat viattomat tytöt luovat kuvaan inhimillisen mutta karmivan kehyksen. Steinbeckin klassikko kiedotaan hyvin tarinan kudelmaan ja toivon merkitys elämää ylläpitävänä tekijänä näyttäytyy juuri sillä tavalla kuin pitääkin. 

Todellisten perhesurmien nimeäminen karmaisee kyllä ja iltapäivällä tapahtuu jotain tarinan kannalta ällöä, mistä en olisi halunnut tietää. Pienoisromaani kannatti kuitenkin kirjoittaa ja luettuani olin tyytyväinen. Ymmärsin, että Raevaaraa kannattaisi lainata lisää. 


Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna, 2014
120 s.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti