sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Eino Leinon helteet 14




Tässä on ensimmäinen kirjanselkärunoni, jonka idean löysin Matleenan blogista ja joka on alun perin Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta. Niin juuri, tulevan kotikirjastoni sivuilta. Vaikka tuumailin edellisessä tekstissäni, että sitä täytyy vielä miettiä, päätös oli itsestään selvä. Se vain tuli enkä ymmärtänyt, missä se oli viipynyt. Mutta yleensäkin saan parhaimmat ideani vasta niiden kypsyttyä alitajunnassa, joten en yhtään epäile tehneeni oikeaa päätöstä. 

"Kun teininä aloitin runouteen tutustumisen, muistan kuinka vaikea oli löytää kiinnostavia runokirjoja Haminan kaupunginkirjaston hyllyiltä. Suurin osa kirjoista ja niiden tekijöistä oli tuntemattomia ja itse runous tuntui vaikealta. Runouteen tutustuminen täytyi aloittaa sattumanvaraisesti, mutta vähitellen löysin itseäni miellyttävää runoutta." Näin aloittaa Tommi Parkko esipuheen teoksessaan Runouden ilmiöitä, joka on imaissut minut mukaansa. Teininä minä keräilin nuorten kirjoittamia runoja, joiden sävy oli usein alakuloinen ja epäonnisen rakkauden sävyttämä, mutta kirjaston antiin lähdin tutustumaan Parkon kaltaisin tuntemuksin vasta tänä vuonna kun runous pulpahti täydellä teholla elämääni. 

Ensimmäiset poeettiset pohdintani ja vanhoihin raapaleisiin kohdistamani jälkihäpeät koin helmikuussa pärjättyäni eteläpohjalaisessa Oiva minuuttiruno -kilpailussa. Vasta kuunneltuani palkintoraatia ymmärsin, kuinka itsekin voisin sukeltaa täysin rinnoin runouden maailmaan. Osaisin varmasti kirjoittaa aiempaa paremmin. 

Toinen merkittävä runokokemukseni ajoittuu toukokuun lopulle, jolloin lähdimme muutaman työkaverin kanssa ravintolaan syömään ja viettämään iltaa. Illan pimennyttyä puhe kääntyi jostain syystä runouteen, jolloin yllätyksekseni miespuolinen kollegani kertoi kirjoittavansa runoja ja kiinnostus yhteiseen asiaan innoitti suuresti minuakin, jonka talvinen runouskausi vaikutti valuneen maan hiekkaan vähäisen lumen mukana. Tuolloin osallistuin sekä Lahden Makuja ja nautintoja -runokilpailuun että kollegalta kuulemaani Heinolan Aika-runokilpailuun. Kesälukumaratonin aikoihin lainailin runoteoksia ja eräänä heinäkuisena yönä päädyin kirjoittelemaan omia runoja. Sitten löysin Parkon. Nyt kirjoitan Parkosta blogiini. 




Runous sinällään ei ole minulle aivan uutta ja käsittämätöntä. Olen kohdannut runoutta niin opinnoissani kuin työelämässäkin, mutta aiemmin runous on jäänyt jotenkin ulkokohtaiseksi, kulkenut mukana sen kummempia pulisematta. Ja kaiken tämän uuden ajan pyörityksessä koen siltikin suurta hämmennystä runouden kirjosta ja haaveilen ymmärtäväni paremmin.

Odottaessani Ylen lähetystä Kajaanin runoviikolta jaan vielä yhden runollisen muiston niinkin kaukaisesta ajasta kuin eilisestä. Ihanan ystäväni häitä juhlisti myös oheinen Kilven runo Morsiuspari. Hyvin juhlava olo tuli myös kehyskuvista, joihin vieraat pääsivät illan mittaan. Hyvää Eino Leinon päivää!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti