Siirry pääsisältöön

Hanna Brotheruksen Ainoa kotini kuuntelukokemuksena sekä ajatuksia levottomuudesta ja joutenolosta

Mielenrauhaa ei voi siirtää eikä ostaa. Se asettuu kehoon, jos elämässä on tilaa ja luottamusta.


Hanna Brotheruksen omaelämäkerrallinen Ainoa kotini (WSOY, 2021) on mitä sopivin teos päättämään suunnittelemattoman, pitkäksi venyneen blogitaukoni, koska sen kuunteleminen vei minulta peräti kahdeksan kuukautta. Varmaankin ennätys sillä mittarilla, mitä teosta olen edennyt pisimpään ja silti saattanut lopulta päätökseen. Suurin syy venymiseen ei ole niinkään teoksessa – vaikka ehkä vähän siinäkin – vaan keskittymiskyvyssäni, joka on heikentynyt viime vuosina todella hälyttävästi. Keskittymisvaikeuksien taustalla lienee ainakin töiden tuominen kotiin. En ole millään mittapuulla someaddikti, mutta kenties työhön ja vapaa-aikaan liittyvien sovellusten määrällä on niin ikään ollut oma vaikutuksensa. Lisäksi menneinä vuosina jokaista lomaa on sävyttänyt jonkinlainen piharemontti tai vastaava, joten lukemiseen rauhoittumiseen ei ole ollut ihan hirveästi mahdollisuuksiakaan. 

Aloitin Brotheruksen kuuntelemisen kesän alussa ja yritinkin ajoittain kuunnella sitä kiviä mullan seasta poimiessani, mutta joko minulle on alkujaankin luontaista tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan tai sitten keskittymiskykyni on toden totta ollut niin huonossa jamassa, että kuuntelu täytyi katkaista aina kesken puuhastelun. Niin tai näin, teoksen alku ei muutenkaan ollut omiaan vangitsemaan kiinnostustani. Muistan, että lyhyet lauseet ja luetteloinnit tuntuivat ainakin kuultuna jotenkin raivostuttavilta, vaikka en tosin koskaan ole ollut maalailevankaan kuvailun ystävä. Kuuntelukokemuspettymyksestä kirjoittaa myös Kirjan jos toisenkin -blogin Jane, jonka huomiot tuntuivat mukavilta, kun olin kohdannut vain paljon kehuja ja vähän jopa ihmetellyt niiden vuolautta. Hänen blogistaan kannattaa muuten lukea, mikä merkitys Pariisilla on teoksessa, sillä siitä en kirjoita omassa tekstissäni mitään. 

Itselle teos antoi lopulta eniten pohdinnoissa äidin suhteesta lapsiinsa, vaikka viimeisen puolitoistatuntisen alussa paljastuukin koko teoksen ydin, joka ei ole ihan niinkään tai pelkästään äiti-lapsisuhde, vaan jotakin muuta. En tiedä, olenko lukijana tyhmä, voinko laittaa keskittymiskyvyn piikkiin vai mistä johtuu, että itselleni tuo loppupuolen paljastus tuli aikamoisena yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin ajateltuna joitakin merkkejä siihen kyllä taisi olla aistittavissa jo aiemminkin. Joka tapauksessa yllätyksen kokeminen palkitsee lukijan ja antaa tunteen, että kannatti todella kahlata loppuun asti, vaikka jossain kohtaa mielenkiinto olikin herpaantunut. Paljastus kokoaa hajanaisilta luetteloilta tuntuneita osasia yhteen. En kuitenkaan syvenny tuohon ytimeen, etten paljastaisi liikaa ja koska kyseinen teema ei noussut omassa luennassani keskeiseksi, kun aihe ei ole suoraa kokemuksista tuttu, vaikka tietysti laajemmin ajateltuna suhde omaan kehoon on varmasti jokaiselle jollain tavalla läheinen aihe. 


Toisaalta en voi olla tässä yhteydessä hieman poikkeamatta sivupolulle ja mainitsematta kiinnostustani ajatukseen, että lukeminen ja kirjallisuus tarjoavat jotain paljon hienompaa kuin vain itsen etsimistä ja löytämistä. Jari Olavi Hiltunen esittelee blogissaan Vetus et Nova Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, totuus ja kuolema (Gummerus, 2021), jossa Hosseini ei ymmärrä nykyistä tapaa lukea kirjoja etsien identtisiä samastumiskohteita. Viikko takaperin väitöskirjantekijä Leea Lakka on ravistellut äidinkielen opettajain liiton etätalvipäivillä kysymään, onko kiinnostuksen roolia ylikorostettu oppijoiden lukemaan innostamisessa. Miksi itse haluan lukea (tai kuunnella) kirjallisuutta ja toisaalta millainen lukeminen on lukutaidon säilymisen kannalta tärkeää lapsille ja nuorille ovat tässä ajassa askarruttavia kysymyksiä. Hosseinin kokoelmaan täytyy siis tarttua piakkoin, mutta nyt on joka tapauksessa niin, että olen kuunnellut Brotherusta paljon enemmän omia tuntemuksiani kuin kertojan vastaavia aukoakseni.  


Toivottavasti joskus saat lapsia ja ymmärrät sitten, miten mahdotonta on säilyttää oma minuus ja oma elämä. Oma ihmisyyteni kasvaa yhteydestä, ei erillisyydestä. 


Sitaatti kiteyttää hyvin teoksen ajatuksia muutenkin, mutta tuo esiin erityisesti sen, miksi palasin aina pitkien taukojen jälkeen kuuntelemaan teosta. Kuukausi kuukaudelta heräsin pohtimaan sitä, mitä äitiys voi tarkoittaa, miettimään, millainen emo minusta tulee, kun esikoisemme nyt helmikuussa syntyy. Ennen raskautta ja odotuksen alkuaikoina äitiys näyttäytyi tarpeelta tietää, mitä tarvikkeita lastenhoito edellyttää ja mitä seikkoja pienen ihmisen perustarpeiden tyydyttämisessä tulee huomioida. Vasta syksyn ja kertojan myötä herkesin huomaamaan, että äitiys tulee olemaan erityisesti henkisesti jotain täysin uutta ja toistaiseksi vierasta, mutta kohta läsnä joka sekunnilla. Kuinka minä, tai oikeastaan me, kaksi omaan elämäänsä keskittynyttä ihmistä muutumme? Olin varma, että äitiyden alta paljastuu vanha minä uusiutuneena. Minäkertoja pakottaa ensi kertaa koskaan hämmentymään siitä, että jälkikasvun myötä minuuteni rajat alkavat venyä ja paukkua. Hän pakottaa kysymään, mitkä kaikki nykyisen minäni keskeiset asiat jatkavat eloaan ja mitkä väistyvät syrjään? Uppouduin jopa niin vahvasti pohtimaan oman minuuteni mahdollisia muutoksia, että kertojan syvimmät oivallukset joudun jättämään teidän lukijoiden itse etsittäviksi. 

Tai halutessanne voitte lukea Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista käsittelemättömien asioiden tunnistamisesta, surun kokemuksesta ja kehollisuudesta. Bloggaaja pukee hyvin sanoiksi teoksen tunteiden käsittelyn, naisen kasvun ja hämmentävän avoimuuden.  

Esikoisromaania ylistävä Tiina Ruotsala kokee loppupuolen paljastuksen kanssani samalla tavoin yllätykseksi, eikä paljasta sitä suoraa Keskipohjanmaan (23.6.2021) arviossaan, vaikka tuokin hienovaraisesti esiin häpeän osuuden. 

Yksi kertojan kiintoisa havainto on se, että lapsille on opetettava joutenolon merkitys. Ajatus ei voisi parempaan aikaan saavuttaa minua, sillä oman aherrukseni ja keskittymisongelmieni riistäydyttyä käsistä olen itsekin päätynyt arvelemaan joutenolon sisältyvän ratkaisuun. Ei niin, että olisin vielä varsinaisesti oppinut olemaan jouten, mutta kuitenkin alkanut jollain aivokuorikerroksella uskoa, että voi, saa ja pitää olla jouten. Ihan samalla tavalla kuin joutavien puhuminen puolituttujen kanssa on mukavaa ja tärkeää, ihmisen joutilaisuus on kenties levollisuuden avain. Ajatusmalleja on kuitenkin hankala muuttaa pysyvästi, kun on omalta äidiltään oppinut, että kaikki paikat nurkkalistaa myöten pitää laittaa kuntoon ennen kuin voi levätä tai tehdä mieluisia asioita. Kertojankin tyttö teki läksynsä aina ensin, koska halusi äitinsä tavoin tehdä velvollisuudet ja olla sitten vapaa. Teoksen, oman kotini ja muiden puheiden perusteella ihmiset taitavatkin jakautua tässä kahteen: meihin, jotka uskomme kaiken valmiiksi tekemisen jälkeiseen vapauteen – siitäkin huolimatta, että emme välttämättä koskaan saavuta sitä – ja niihin, jotka ymmärtävät, että koskaan ei voi olla valmista, joten ovat oikeutettuja pelaamaan Brawl Starsia vaikka kesken imuroinnin. 


Levollisuus ei synny suvun perinteillä tai saavutuksilla. Se syntyy rajojen tunnistamisella ja kiitollisuudella. 


Kirjakimaran Nanna on antanut Ainoalle kodille peräti 4,5/5 pistettä ja valottaa lisäksi Brotheruksen ajatuksia kirjoittamisesta, muun muassa kuinka kirjoittamalla voi yrittää riuhtoa itsensä irti sisällä kasvavasta ikävien asioiden juurakosta. 

Bloggaaminen, ja kirjoittaminen ylipäänsä, on ollut pitkään poissa elämästäni ja huomaan nyt, miten paljon itsekin siitä nautin. Tekstini eivät synny missään nimessä helposti: ajatukseni ovat sikin sokin ja näpyttelyn jälkeen asiat ovat yhä edelleen täydessä kaaoksessa, joka täytyy selättää loksauttamalla pala palalta oikeaan kohtaan, koko ajan vuollen ja viilaten. Kun kaikki ovat loksahtaneet paikoilleen, tulee uuden tuotoksen valmistumisesta ääretön tyytyväisyys, jota tuskin saavuttaisi ilman vaivannäön prosessia. Ja blogijulkaisun koostaminen valmiiksi, se tosiaan vaatii keskittymiskyvyn ylläpitoa, joka nyt vihdoin tässä tänään onnistui!

Kommentit

  1. Hyvää pohdintaa. Toivottavasti luku/kirjoitusjumi oikenee!

    VastaaPoista
  2. Olipa kiinnostavaa lukea postaustasi. Muistelen, että pidin kirjasta aika lailla silloin, kun kuuntelin sitä. Kirjassa oli muutama minua erityisesti kiinnostava teema, mm. äiti-tytär -suhde ja syömishäiriöt. Aikamoista rohkeutta on vaatinut kirjailijalta tämän kirjan kirjoittaminen, niin täydellisesti hän avautuu monien asioiden suhteen. Ja siksikin minusta oli kiinnostavaa lukea tämä kirja, koska Mikko Kuustonen on minulle tuttu kouluvuosilta. .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, on kyllä vaatinut rohkeutta. Minulle tosiaan kuuntelu ei ensi alkuun tuntunut kivalta, mutta hyvä, että kuuntelin kuitenkin loppuun, koska kyllä teoksesta sai myös paljon ajateltavaa ja ymmärrän nyt, miksi siitä on moni pitänyt. Varmasti tutun liittyminen asioihin tuo vielä oman mielenkiintoisen lisänsä!

      Poista
  3. Minulla tämä on roikkunut jossain lukulistalla jo pitkän aikaa. Ei ole ollut sopivalta tuntuvaa hetkeä.
    Huomaan muuten minäkin keskittymiskykyni heikentyneen viime aikoina. Mitä ilmeisimmin pandemia-ajan etätyöt ja pienentynyt elinkupla ovat tylsistyttäneet aivoja ja hidastaneet mielenliikkeitä.

    VastaaPoista
  4. Pitikin oikein käydä lukemassa tuo oma juttuni kirjasta josta en enää muistanut juurikaan mitään muuta, kuin että se oli autofiktiota kovalla sauhulla elämäänsä suorittavasta naisesta ja hänen ihmissuhteistaan. En yhtään saa enää kiinni siitä, mikä se 1,5 tunnin paljastus mahtoi olla.
    Kirjasta saa varmasti enemmän irti jos itsellä on sisaruksia ja/tai itsellään on lapsia. Minulla ei ole kumpaakaan, en tunne läheltä ketään anorektikkoa tai muutakaan syömishäiriöistä ja suorittaminen on omasta elämästä niin kaukana kuin olla voi. Ei tässä tosiaan ollut oikein mitään mihin olisin itse saanut kunnolla tartuttua. Kivaa kielen käyttöä paikoitellen.

    Jäin miettimään miten olet onnistunut käyttämään 8 kk tämän kuunteluun ja silti hahmottamaan kokonaisuuden, minä en olisi varmaan puolen vuoden jälkeen muistanut enää yhtään mitään ja joutunut aloittamaan kokonaan uudestaan ihan alusta 😅 Minä kun kuuntelen myös englanniksi, niin niissä kirjoissa saattaa välillä tulla parin kolmenkin päivän tauko, kun ei ole ollut sopivaa saumaa kuunnella kuin suomeksi (yleensä koska on sen verran väsynyt ja on helpompaa keskittyä suomenkieliseen tekstiin) ja sitten kun vaihtaa siihen enkkukirjaan pitää ottaa vähän takaisinpäin että mitäs tässä viimeksi tapahtuikaan 😉

    VastaaPoista
  5. Onpa hieno bloggaus ja hyvää pohdintaa! Olin jo vähän ajatellut, että jätän tämän teoksen väliin, mutta nyt kyllä aloin epäröimään, niin kiinnostavasti tästä kirjoitat. Ja tosi omakohtaisesti.
    Teillä on h-hetki jo ihan lähellä! Onnea ja tsemppiä loppurutistukseen ja uuteen elämänvaiheeseen. Omasta äitiytymisestä on jo sen verran aikaa, että aika on kullannut muistot. Ei se varmaan ihan ilman kasvukipuja mennyt, mutta jotenkin olen taipuvainen kuitenkin ajattelemaan, että emme vanhempina muutu kokonaan toisiksi, vaan pikemminkin opimme uusia taitoja ja samalla opimme tuntemaan itseämme paremmin :)
    Joutilaisuuteen kyllä kannustan sydämeni pohjasta. Pikkulapsiperheessä askareet eivät tekemällä lopu ja maailma on valmis jo silloin kun pieni on sylissä <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellimaraton 17.-18.12.2016

Pasi Lampela: Kirottujen ilot

Laimea Stoner, leiskuva Lempi ja muuta kuunneltua