Kirjallisuus on ollut minulle viime aikoina ennen kaikkea äänikirjoja. Ei sillä etten välittäisi lukea vanhoja kunnon kovakantisia, mutta terassinteon ja muiden pihapuuhien viedessä aimo annoksen ajasta on ollut kaikkien kannalta järkevämpää nauttia tekstit korvien kautta. Ehdottomasti paras kuuntelemani kirja on ollut Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, äänikirja 2016, lukija Krista Putkonen-Örn). Lempi on lukuisten kollegoideni ja muun kirjamaailman ylistämä, eikä kaiken tohinan jälkeen ole helppo kuvailla teosta uusin tai omin sanoin. En oikeastaan edes tiedä, miksi teos on niin tarttuva. Yksi hieno piirre on teoksen kieli, jopa siinä määrin, että olisi voinut olla vielä vaikuttavampaa lukea kuin kuunnella. Kun kieli on erityistä, minulle sopii paremmin sanojen näkeminen, sillä en ole kovin auditiivinen tyyppi. Tästä syystä olen päättänyt esimerkiksi Juha Hurmeen Niemen kohdalla, että minun täytyy nähdä se, ei kuulla. Mutta Lempissä myös tarina vetoaa niin perin juuri...
à la Joanna von Scarlett