Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara

Kuva Joni Lumppio

Koskaan ennen ei ole minkään teoksen päähenkilö ärsyttänyt minua niin paljon kuin muusikko Palle Koskinen. Omahyväinen, itsekäs äijänköriläs, joka soittelee naisia kuin kitaraa. Ehkä vielä ärsyttävämpää on se realistinenkin seikka, että jokin tällaisissa itsestään numeron tekevissä ihmisissä kiehtoo monia, että he lankeavat, kietoutuvat niin lujasti, että irtipääseminen käy hankalaksi.

Hentoinen, vaalea, pieni Anna sen sijaan käy mielenkiintoiseksi. Tavallaan hän on monella muotoa myös erikoinen, vahvakin persoona, joka taistelee selvitäkseen elämänsä koettelemuksissa. Lapsuus kartanon lähellä, elämä tädin huoneistossa ja paikoin riemullinen suhtautuminen elämään tekee heikkosydämisestä, käheä-äänisestä ja hontelosta tytöstä tarinan sielun. Sen, mihin samaistua, ketä seurata, kenelle toivoa vain parasta. Mikkola on halunnut kuvata naislaulajaa miesten hallitsemassa maailmassa aikana, jolloin sukupuolten murros alalla lähti käyntiin.

Miltä Suomi näytti mummoni ollessa ikäiseni, kun 32-vuotiaalla oli jo monta lasta, vakiintunut elämä? Ellei olisi ollut, outona olisi pidetty. Vuonna 1964 Suomessa otettiin ensi kertaa käyttöön lumitykki, jo edesmennyt isäni täytti kaksitoista ja äitini kotipitäjässä Alajärvellä avautui ensimmäinen maaseututaidemuseo, Nelimarkka-museo. Maailmalla Innsbruck ja Tokio toimivat olympiamittelöiden areenana, Vietnam sotimisen. Leena Lehtolainen syntyi, Olavi Paavolainen kuoli.

Teoksessa on hämmentävän tunnistettava tunnelma 80-luvulla syntyneelle lukijallekin. Ajankuva näkyy tietysti asumisessa, mainituissa musiikeissa ja sarjakuvissa. Tarina keskittyy ennen kaikkea ihmiseen, ja se kai selittääkin, miksi meno tuntuu tutulta. Oman suunnan etsiminen, kumppanin kaipuu ja pitämisen vaikeus, toiveiden kohotus, pettymykset, repaleiset yksilöt. Omana aikanaan teoksen meno on kaiketi ollut jännittävää, sovinnaisuudesta poikkeavaa – sellaista, mitä ei ääneen myönnettäisi. Nykylukijaa lähinnä ahdistaa öykkäröinti, terveen ja raikkaan elämän irvikuva. 

Bändielämä kiertelyineen, juhlimisineen ja naisineen ei tunnu glamourilta vaan haisevilta pulloilta, jotka pilaavat maiseman. Realistiselta ja uskottavalta kuvaus toki tuntuu, mutta lukemisesta ei tule mukava olo. Suuret tunteet elävät taustalla, etualalle jäävät turhat toiveet ja arjen karuus. On pakko myhäillä, miten riippuvaisia ihmiset toisistaan ovatkaan ja kuinka vähän he silti voivat toiseen vaikuttaa. Jokainen tekee omat valintansa ja räpiköi eteenpäin, kuin lukija sivuja vaihdellen. Teoksen kuvaama juurettomuus ei missään nimessä ole nykykulkijalle vierasta.

Näkökulman muunnokset rytmittävät tarinaa ja jättävät lukijalle oman tehtävänsä, joka suurenee loppua kohden. Muutto Tyyran luota tietää viimeisenkin turvallisuudentunteen loppumista. Pallen bändikokoonpanokin on kuin pelkkä välikappale egonnostoon. Pikku-Pärssinen saa tyytyä rääpäleen rooliin ja vaikka jonkinlainen yhteenkuuluvuus joukkoa yhdistääkin, lukijalle bändi on vain taustamusiikkia. Palle pakettiautoineen on se kuva, joka viipyy verkkokalvoilla.

Kartanoiden ja kesäillan kuvailu ovat teoksessa eniten mieleeni. Pallea en olisi enempää jaksanut, mutta Annasta jäin kaipaamaan lisää.

Jos tämän tekstin lukija tahtoo lukea lisää bloggauksia Seppo Puttosen ja Nadja Novakin valitsemista eri vuosien kirjoista, niitä löytää Kirjablogit ja 101 kirjaa -sivulta. Juhlavuoden aikana listan kirjoja on lukemassa ja niistä bloggaamassa reilut 80 kirjabloggaajaa. Lukuhumua osallistuu tempaukseen yhdellä teoksella, tällä Marja-Leena Mikkolan 1964 julkaistulla aikalaiskuvauksella.

Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara

Otava 1964
190 s.