Joni Pyysalo: Alaska

Joni Pyysalo: Alaska (WSOY, 2016)

Haastattelun aikana Dodon mieleen jääneet ajatukset: 1. lukevatko kaikki työhaastatteluun valmistautuvat saman käsikirjan 2. miten identtiset kloonit tervehtivät toisiaan ensitapaamisessa 3. miksi työnhakijat tuntuvat samanlaisilta, tutuilta mutta luonnottomilta 4. nouseeko edellinen tunne lapsuuskodin olohuoneellisesta taiteilijoita, joista olisi saanut diagnosoiduksi vähintään narsismin, sosiopatian, Aspergerin, ADHD:n, pakko-oireisen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja rajatilapersoonallisuuden.

Aikamoinen. Pyysalon esikoisromaani pakottaa ratkaisemaan, mistä kaikesta kokonaisuus koostuu. Loppu saa haukkomaan henkeä niin, että onneksi alun listat monipolvisine mielleyhtymineen kantavat tällaistakin lukijaa, jota henkilöiden elämäntavat vieroksuttavat ja jonka ällöttävät episodit ovat vähällä saada kääntämään sivut kiinni. Kielen hienous käskee jatkamaan. Ja ne paradoksit juoksemisesta ja kaikesta.

Se, että alussa ei tunnu tapahtuvan mitään, on yksi niistä hämmentävistä kriteereistä, joiden perusteella pidän lukemastani. Moni koululainen nostaa teoksista esiin sen, tapahtuuko paljon jännittäviä asioita, eteneekö juoni puuduttamatta lukijaa. Itse pidän olemisen pohtimisesta, että identiteettityölle annetaan aikaa, että lukijakin unohtuu pähkäilemään. Ei tarvita ryöstöä, pakomatkaa, onnettomuutta ja oikeudenkäyntiä. Tarvitaan naistenvihaajankahvila ja muistamisen problematisointi. Tarvitaan intertekstuaalisuuden innostava maailma ja tasapainottelu ymmärtämisen nautinnon ja ymmärtämättömyyden häpeän välillä. Jossain kohtaa aivan aprikoin, olenkohan pudonnut kärryltä. Toisessa kysyin, ketkä kaikki muut ajattelevat näin. Mikä tässä on se juttu, minkä muutkin ottavat omakseen. Luettelot, assosiaatiot, psykologinen vire? Ihmiset kuin lukija pysähtyneenä kysymään elämänsä tarkoitusta? Pappi-lukkarit ovat mukana, SWOT, moni muu elämänkaaren ajalta mieleen syöpynyt hokema, oppipa sen äidiltä tai luennoitsijalta. 

Päähenkilöiden kohtaamisessa on jotain ärsyttävää ja jotain, mitä siihen toivookin. Tapahtumat syöksyvät vääjäämättömällä nopeudella kohti ratkaisuja - meitä heikompia hirvittää, mutta paluuta ei ole. Traaginen lisää uskottavuutta. Asiat alkavat painaa enemmän. Kaikki ällöttävä on unohtunut, kun sairaalahuoneessa hengittää päähenkilöiden keuhkoilla.

Vestassa mielenkiintoisinta on tilanne itsensä kanssa, kiintopiste, nuket, oven raottaminen. Se, mitä muiden kanssa tapahtuu, muodostaa pitkälti hänen elämänsä, vaikka kaikki näissä tapahtumissa eivät yllätäkään omaperäisyydellä. Loppuun tulee se kaksijakoinen dilemma: tietysti siinä käy näin - juuri näin sen pitääkin mennä. Särmikkääksi kasvanut rohkeus puhuttelee Dodossa. Elämää voi hallita ainakin johonkin pisteeseen saakka, jos sen näkee liiketoimintasuunnitelmana. Lindblad viesteineen, rehellisyys erityisesti itseä kohtaan johtaa parempaan.

Alaskasta ei viitsi kertoa paljoa, jotta ei paljasta, miksi vesi vierii silmäkulmasta. Lukijan täytyy vain jatkaa nähdäkseen puuttuvat palaset. Syyttä ei ole romaania kehuttu. Ensimmäinen kerta, kun tiedän heti kirjan luettuani, että tämä on koettava joskus uudelleen, ehkä sitten kun on ehtinyt hieman unohtaakin.

En muista koskaan lukeneeni tällaista tekstiä, eikä samaa varmasti ole, mutta tyyliltään läheistä on kai pakko olla. Jos tätä lukevilla on tiedossa kieleltään edes hieman samantapaisia teoksia, olisin enemmän kuin ilahtunut vinkeistä.

We want more.