Neljäntienristeyksestä

Lainatuimpien kirjojen kanssa tahtoo käydä niin, että ne lukee vasta jälkijunassa, ellei satu ostamaan teosta tuoreeltaan. Lukee Neljäntienristeystä (2014,) kun Lopotti (2016) jo lopottaa menemään. Tommi Kinnusen esikoisromaani auttaa näkemään elämän samalla tavoin laajasta sukupolvinäkökulmasta kuin talvella tekemäni mummon elämäkertahaastattelu, jonka myötä sain talletettua eri vuosikymmeniin kytkeytyviä sukumuistoja ja historian vuosikymmenet alkoivat elää mielessä ennenkokemattomalla tavalla. 

Kinnusen romaanissa Marian, Lahjan, Onnin ja Kaarinan elämää valotetaan siitä näkökulmasta, miten he vaikuttavat toistensa elämänkudelmaan. Luonne ja valinnat vaikuttavat. Jokaisella on omat vaikeutensa, mutta keskenään niitä ei jaeta. Arjen ahavoittamia yhdistää tietynlainen yksinäinen taistelu. Ihmiset kietoutuvat rakennuksiin, niiden seiniin ja seinien sallimaan piilopaikkaan, jossa kipuilla yksin. 

Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja. (Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys, 2014) 

Kätilö Maria haluaa katkaista epäilijöiden puheet ja näyttää oman kykeneväisyytensä laajentamalla taloa pituussuunnassa huone toisensa jälkeen. Elämän ehtoopuolen huononivelinen vanhus viettää syvällä talon uumenissa, kellarissa, josta ei enää jaksa nousta rappuja ylös. Marian tyttären miniää, Kaarinaa, taas keljuttaa toisen talossa asuminen. Tuntuu kuin pitäisi elää toisen alaisena, ja jalansijaa täytyy aika ajoin tavoitella, muun muassa anopin ruokakomeron hajottamisella oman jääkaapin tieltä. Onnille talon ja mökin rakentaminen on ahdistuksen pakokeino. Jos jollekin valmis tupa on päämäärä, unelmista suurin ja saavutuksista tärkein, ei Onnille. Kuvittelemalla ihmisiä tuleviin huoneisiin perheenisä pyrkii järjestämään elämäänsä, tekemällä vaimentamaan piinaavat ajatuksensa. Lattiat ja seinät kätkevät Onninkin traagiset vaiheet esineineen päivineen. 

Mielenkiintoisin yksilö on Lahja, joka on kaikkein huonoin jakamaan omia tunteitaan. Suru, katkeruus, yksinäisyys ja häpeä purkautuvat ajoittain räjähdyksenä rumiksi sanoiksi, riidoiksi ja ylimielisyydeksi, kun sisäinen piina käy liian suureksi. Lahja on ääripäiden ihminen. Hänestä saa ensin käsityksen rempseänä ja vahvana naisena, mutta todellisuudessa hän ei hallitse omaa elämäänsä, vaan ajautuu tilanteista toisiin. Äiti-tytärsuhteella lienee osansa Lahjan luonteessa, ja luonnollisesti naisen arkeen vaikuttaa ratkaisevasti aviomies Onnin elämänkohtalo. 

Sukupolvien ketju on ihmeellinen. Tietyt asiat kiertävät, tietyistä on pakko päästä irti, jos se vain on mahdollista. Perin isältäni paljon, mutten esimerkiksi tinkimiskykyä. Asuntolainan ehdot olisivat hyvin erilaiset, ellen olisi tavannut tinkijäverta paikallisella terassilla. Tietynlaisen Lahjaa muistuttavan vaikeuden puhua tunteista perin, enkä ole siitä lainkaan ylpeä. Juuri siksi teos kouraisee. Yhtä aikaa se muistuttaa avoimuuden ja luottamuksen merkityksestä ihmissuhteissa, varoittelee patoamasta synkkiä syntyjä ja lohduttaa, ettei tämäkään ole yksityistä ja ainutkertaista. Tätä on elämä. Tulee sama fiilis, kun puolison huokaukseen mä oon hukassa saa vastata, että ihana kuulla, sillä niin minäkin. Neljäntienristeys vahvistaa uskoa siihen, että muiden kanssa oleminen on sitä tärkeintä. Että sekalaisessa harmin ja ilon keitoksessa merkityksellisintä on nimenomaan se ilo silloin, kun ystävä pistäytyy visiitille juuri kun pitäisi keskittyä johonkin omaan askareeseen. 

Romaani luotaa kysymyksistä keskeisintä, elämän tarkoitusta. Onko se maailman täyttäminen, nöyränä eläminen tai muiden kunnioittaminen? Maria päästää uutta elämää maailmaan, muttei itse perusta perhettä sen lisäksi että synnyttää Lahjan. Muille perheen perustaminen on itsestäänselvä toive – niin myös sokealle Helenalle – mutta kaikille äitiys ei suinkaan ole kuin heinänteko. Tämä ei johdu jahkailemisesta, vaan vaikeudesta avata sisimpänsä. 

Henkilökuvauksen jakaminen vuorotellen jokaiselle saa toden totta haluamaan lukea teoksen uudelleen heti viimeisen sivun käännyttyä – yksityiskohtia jää huomaamatta, kun vuosikymmenet käydään läpi henkilöittäin. Neljän tien risteämisen pääkohdat toki näkyvät selvästi ja aika näyttäytyy uusista ulottuvuuksista, kun sitä luetaan kudelmana eri sukupolvien historiaa. Lukija sukeltaa nelkytlukuun tai rauhan ja rakkauden aikaan eri vinkkeleistä sen mukaan, kenen elämässä mennään. Ja kaikesta huolimatta jokainen elämä on kuitenkin tärkeä sillä ainutlaatuisella tavalla, joka käy ilmi Markku Envallin fragmenttikokoelmankin (2016) palasesta: 

– – Ei ole muuta ikuista kuin aika. Usko oksastaa siihen elämän. Ikuisen symmetriset osat: aika jona et ollut, ja aika jona et enää ole. Kolmas osa on sinun hetkesi, sillä kosketat ikuista. – – 

(Markku Envall: Paperihaarniska, 2016)