Rauhaa maailmaan -lukumaraton

2.1.2016

Iltaa, lukumaratonin näkökulmasta sitä viimeistä! Täällä taas omaan verkkaiseen tahtiini maratoonailen, jopa niin verkkaiseen, ettei meinaa vauhti riittää kirjoista blogiin asti. Mukana silti ollaan. Noh, panostan loppuajan lukemiseen ja taidankin joutua unille ennen loppukoostetta, kun aamusta täytyy matkata Suomen halki. Lupaan kuitenkin palata tekemään maratontilinpäätöksen, kunhan laukut on onnellisesti purettu kaupunkiyksiöni kaapistoihin. 

3.1.2016

On tullut aika koota yhteen maratonin kuulumisia, koska en tullut lukemisen lomassa kirjoittaneeksi juurikaan. Maratonini oli melkoisen hupaisa, koska aloitin lukemisen neljä tai viisi kertaa, ennen kuin sain vietyä maratonin päätkseen ihan loppumetreillä. Aikaisemmilla yrityksillä tuli aina jotain muuta, joten päätin siirtää lukuputkea, koska osallistumisaika oli hyvin salliva.

Säännöt olisin kenties voinut lukea hieman paremmin, sillä tajusin liian myöhään ajaksi asetetun tavanomaista pidemmän ajan - suoritinkohan nyt siis puolikkaan, kun ajoitin maratonin vain 24 tunnin sisään? (Tietysti osan aiemmista yrityksistä voisi laskea mukaan, mutta menisi liian hankalaksi, koska en seurannut aikaa tästä näkökulmasta ja päädyin aina maratonin rauettua siirtämään aloitusta tuonnemmaksi). Olen kenties ratarikkoinen siinäkin, että naputtelen raporttia vasta näin maratonkauden jälkeen, kolmas tammikuuta. No itse olen ainakin itselleni armelias ja hyväksyn suorituksen hyvillä mielin. Vaikka en lukenut koko vuorokautta putkeen, koska elämä vaati välillä muutakin, nautin täysin rinnoin lukemisesta ja ehdin käpertyä ja syventyä ja kokea  todellista maratonfiilistä. 

Mutta mitä siis luin?

Jatkoin minulla pitkään kesken ollutta Sofi Oksasen Normaa 189 sivun verran ja sainkin vihdoin opuksen luettua. Sitten luin Pentti Pöytäsaaren ja Helena Lassilan teoksen Sotavangin katkera taival, jossa on 170 sivua. Loppuun avasin vielä Karo Hämäläisen Savonia-palkintoehdokkaan, Yksin, romaani Paavo Nurmesta. Tätä ehdin lukea 31 sivua. 

Yhteensä luin 390 sivua. 

Yksin on kesken ja aikomus  on jatkaa sen kanssa matkaa vielä tänään. Olisihan mukava lukea teos (tai ainakin suurin osa) ennen huomista Savonia-palkintotilaisuutta, tulipa palkinto sitten Hämäläiselle tai jollekulle muulle.

Pentti Pöytäsaari on mies, jonka olen joskus lapsena nähnyt. Muistan aina lapun toisen silmän päällä. Hän on samalta kylältä kuin minä ja kotoa lainaamani teos on jonkin aikaa odotellut hyllyssäni. Oman paikallishistorian tuntemus on asia, jota olen aikonutkin lisätä, ja paikallisen henkilön raskaat kokemukset sotaleiriltä Narvikista lisäävät sitä, vaikka tapahtumapaikka ei sijaitsekaan lähellä kotikontujamme.

Pöytäsaari haavoittui Lapin sodassa sekä jalasta että silmästä, eikä hän sotavangiksi jäätyään pystynyt muuta kuin makaamaan kurjana kurjassa lautahökkelissä piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja odottamaan parempaa. Kuolemaa hän katseli ensin ikkunasta ja lopulta vuoteeltaan omassakin parakissa, johon tuotiin päivä päivältä lisää haavoittuneita suomalaisia sotilaita. Parempikuntoiset työskentelivät, mutta Pöytäsaaren parakissa oltiin todella kipeitä. Ruoka-annokset olivat mitättömiä, hygienia sitäkin mitättömämpää. Nykyaikana ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa sellaista, joka on tuollaisesta kauheudesta elossa ja järjissään palannut.

Normaa en oikeastaan valinnut luettavakseni, sillä olin sivusilmällä ja -korvalla saanut käsityksen, ettei teos olisi Oksasen parhaita. Oikeastaan olin ajatellut lukea Oksaselta jonkin aiemman teoksen. Työkaverini kuitenkin sattui kysymään, tahtoisinko lainata kirjan, joten otin tarjouksen vastaan. Elimme vielä loppuvuoden hektisintä työkautta, joten lukemiseni oli pätkittäistä. Ehkä teoksessakin oli jotakin, joka sai minut passaamaan. Toisaalta pidin kielestä ja kerrontatapa koukutti alusta lähtien niin, että tiesin lukevani teoksen loppuun. Mutta liian rankat aiheet ja jännittävä ote ovat minulle liian rankkoja ja liian jännittäviä. Sanoinhan etten olisi itse valinnut tätä. Periaateessa Norma on kirjoitettu niin, että kauheudet vain kerrotaan ja kaikki ne jäävät lukijan kuviteltavaksi, mutta kaikki karu paljastuu ja suurenee loppua kohden yhä iljettävämmäksi ja tietoisemmaksi. Siksi ei aina ollut kiva edetä. 

Miten-meni-noin-niinku-omasta-mielestä? Kokonaisuutena lukurupeama oli niin katkonainen, että jotain olennaista saattoi jäädä huomaamattakin. Kun olin lukenut teoksen, olin tyytyväinen siihen, että olen lukenut sen. Että tulin ajatelleeksi kirjan käsittelemiä asioita. Tätäkin maailman pahuutta. Ihmiskauppaa, alistamista, petoksia ja oman edun tavoittelua. Hieman toisenlaista pahuutta kuin Pöytäsaaren kokemuksissa, jossa saksalaiset sotilaat ylvästelivät ja alistivat vankejaan, mutta pahuutta sen eri muodoissa. Vapaus ja terveys eivät totisesti ole vain kauniita sanoja. Ne ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä.  Norma sitä paitsi yllätti monella tavalla. Se oli oikeastaan parempi kuin odotin ja kiinnostavampi kuin hiuskauppa ja kohdunvuokraus ensin kuulostivat. Kuvittelin lopun aivan toisenlaiseksi, joksikin hyvin ahdistavaksi ja siinä mielessä loppu rauhoitti minut lukijana. Toisaalta loppu tuntui jotenkin liian hyvältä ollakseen totta tällaisten tapahtumien jälkeen. 

Yksin on alkutekijöissään, mutta siinä on ollut jo monta hyvää kohtaa. Kiinnostuin teoksesta vasta kuultuani, kun Hämäläinen itse selitti WSOY:n kirjailijakiertueella kirjan sisältöä, kuinka täydellisyydentavoittelu ja tyytymättömyys itseen saisivat keskeisen osan. Mikäli teos jatkuu edelleen hyvänä, tai mikäli minulla on siitä sanottavaa, kirjoitan aiheesta oman tekstin myöhemmin.