Siirry pääsisältöön

Tuula Levo: Tuulenajama

Ikinä ennen en muista ajatelleeni kirjasta, että voi kunpa tämä ei loppuisi koskaan. Tällä kertaa ajattelin. Alkujaan kirjaan tarttuminen oli melko sattumanvarainen episodi, enkä tiennyt kirjasta tai kirjoittajastakaan etukäteen. Tutkin silmiini osuneen kirjaston verkkosivuilla olevaa, tolkuttoman pitkää listaa historiallisista romaaneista ja karsin siitä luettavaa ensin mielenkiinnon mukaan ja sen jälkeen sen mukaan, mitä lähikirjastossa oli sillä hetkellä paikalla. Tässä vaiheessa listallani oli hirmuisesti mittaa ja kirjastossa poiminkin tarkasteluun joitakin teoksia aivan sattumanvaraisesti.



Takakannen ingressimäinen alkuteksti sai lainaamaan juuri Tuulenajaman:

Hienovarainen muotokuva ristiriitojen repimästä kirjailijasta. Ajaton kuvaus taiteen tekemisen ehdoista ja tasapainottelusta onnen ja epävarmuuden välillä. 

Tässä kirjassa olisi kaikki kohdallaan, vuosisadantakainen kulttuurimiljöö, kirjoittamisen ihanuus ja tuska sekä elämässä tasapainotteleminen. Ja niin todella oli. Muistan aloittaneeni kirjan lukemisen lentokoneessa, kun olimme lentämässä Los Angelesista kotiin. Pidin lukemastani heti, mutta lennon jälkeen kirja jäi melko pitkäksi toviksi odottelemaan jatkoaikaa, kun oli muutto ja uusien töiden aloittaminen kadonneiden matkatavaroiden metsästämisestä puhumattakaan. Kun jatkoin taas lukemista, etenin verkkaisesti, ikään kuin tahallani, jotta voisin nauttia kirjasta mahdollisimman pitkään. 

Kirjoittajana Pakkala näyttäytyy ailahtelevaisena ja epävarmana. Välillä teksti syöksähtää paperille, välillä kirjoittamisesta ei tule mitään. Kirjailija painii koko ajan sen kanssa, onko tekstistä mihinkään. Tukkijoella-näytelmän menestys antaa uskoa, mutta luo myös paineita. Tämä on ensimmäinen ja ehkä keskeisin yhtymäkohta itseeni. Tunnistan kirjoittamisen kirot ja onnenhetket. Koin suurta helpotusta lukiessani tunteista, joita olen tuntenut mutta joita en ole pukenut sanoiksi tai jakanut muiden kanssa. Tulevatko ne enemmän Levolta vai Pakkalalta, siitä en ole varma. Kirjan kutkuttavin, ja samalla ärsyttävin, piirre onkin fiktiivisen teoksen pohjautuminen faktuaaliseen henkilöön. Uteliaisuuteni on jatkuvasti koholla: Mitkä tapahtumat pohjautuvat historiallisiin tosiasioihin? Mitkä ovat taiteilijan mielikuvituksesta? Tavallaan on elähdyttävää, että tämä kaikki on lukijan päässä sekaisin ja siihen sekoittuvat vielä omat uskomukset siitä, mitkä asiat ovat todella tapahtuneet. Kaiken tämän lisäksi todellisten tapahtumien esittäminen romaanissa on aina niiden muunneltu, uuteen kontekstiin viety uusinnos.

Yhteisöön kuulumisesta ja kirjailijoiden tuntemisesta on kirjassa sekä iloa että hyötyä, mutta ihmissuhteet ovat hankaliakin. Niin poliittiset ja yhteiskunnalliset erimielisyydet kuin henkilökohtaiset väärinkäsityksetkin repivät sivistyneistöä hetkittäin erilleen. Kansallissotaa käydään ensin taustalla, mutta lopulta Pakkalakin joutuu toimiin. Ikimuistoisimmat lukuhetkeni liittyvät Algot Untolan hahmoon. Yksi syy valita tämä teos liittyi Pakkalan Kokkolan-vuosien käsittelyyn. Olinhan itsekin aikoinaan opettajana Kokkolassa ja siten Pakkalan hahmoon oli äärimmäisen hauskaa tutustua. Kaiken kukkuraksi Pakkala päätyi ehtoovuosikseen minnepä muuallekaan kuin nykykaupunkiini Kuopioon. Algot Untolasta en kuitenkaan tiennyt, että hän on toiminut kansakoulunopettajana Kaustisella (toinen nykyisistä kotipaikoistani). Minulle Maiju Lassila oli tuttu lähinnä Tulitikkuja lainaamassa -romaanista, enkä hänen historiaansa ole sattunut koskaan perehtymään. Uteliaisuus ei hellittänyt, ennen kuin päädyin Googlen avulla toteamaan, että ainakin Untolan Kaustisen-vaiheet ovat olleet totista totta.   

Perhe ja avioliitto tulevat toki kirjassa esille, omassa lukukokemuksessani kodin ihmissuhteet jäivät kuitenkin taka-alalle, vaikka kirjaa avioliittoromaaniksikin kutsutaan. Koskettavinta oli todellakin se ajaton hapuilun ja onnistumisen vuorottelu. Yhtäaikainen rimpuilu johonkin kuulumisesta ja kuulumattomuudesta. Paikanvaihdokset ovat keskeisesti esillä omassa elämässänikin: se, miten edellisestä paikasta kaipaa jotakin ja miten uudet mahdollisuudet tuntuvat olevan aina jossain muualla. Olen äärimmäisen iloinen, että tuuli toi minut(kin) Kuopioon, vaikka se samalla tuntuu äimistyttävän kummalliselta. Vuosi sitten palasin Kajaanin-turneeltani Etelä-Pohjanmaalle, ja olisin uskonut ennemmin joulupukkiin kuin kuopiolaiseen kotiosoitteeseen. 

Vaikka tulinkin tänne hieman yhtäkkisesti, Kuopio on osoittautunut ihanaksi kotikaupungiksi, mitä sain todistaa viimeksi tänä iltana VB-valokuvakeskuksessa Kirjakantin Runon ja laulun illassa Älä patoa virtaavaa vettä. Vaikka valitsin Tuulenajaman lähes tuulesta temmaten, se osoittautui lempikirjakseni.

Tuula Levo: Tuulenajama
Otava, 2009
351 sivua

Kommentit

  1. Ooh! Nyt kyllä kiinnostuin, tämähän kuulostaa todella hyvältä kirjalta. Lisään tämän oitis lukulistalleni, joten iso kiitos vinkistä! :)

    Levolta olen joskus aikana ennen blogia lukenut Hyppytunnin, joka oli aivan ok, mutta olen jo pitkään aikonut lukea Neiti Soldanin (Juhani Ahon ja Soldanin sisarusten elämät kiinnostavat kovasti). Tämän Tuulenajaman olemassaolosta en edes tiennyt ennen postaustasi! Nyt tiedän, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lämpimästi :) Itse en ole Hyppytuntia lukenut, mutta kun kuulin sen aiheen, minulle tuli tunne, että se saattaisi olla aika erilainen. Varma tästä en tosin ole. Sinähän saatkin sen selville, jos tartut Tuulenajamaan :)

      Neiti Soldan on minullakin ollut mielessä, mutta ajattelin säästää sen tuonnemmaksi ja lukea välillä muita kirjoittajia. Mukavia lukuhetkiä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellimaraton 17.-18.12.2016

Laimea Stoner, leiskuva Lempi ja muuta kuunneltua

Pasi Lampela: Kirottujen ilot