Jiihaa, se on bloggauksen aika. Tiedätte, että kun jokin kiinnostaa kovasti, vaikka otaksuu siitä seuraavan pahaa, ei ole helppo kiertää kehää kaukaa kattellen. Pekka Vahvanen vastustaa digitalisaatiota teoksessaan Kone kaikkivaltias – Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena, 2018) monesta syystä – itselläni on pitkään ollut kaksijakoinen suhtautuminen verkkomateriaaleihin ja somemaailmaan. Ne kiinnostavat minua kovasti, vaikka havaitsen myös ongelmia. Välillä hyppivät rivit, linkkihelvetit ja oman elämän brändäämispuheet ärsyttää ja vajoan viikkokausiksi nurkkahämärään ja sitten jonkin aamuauringon noustessa menen näyttämään kaikille, mikä lelu lapsellani on kädessä. Vahvasen alaotsikko ravistelee silmämunat pyörryksiin: Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan . On helppo nyökytellä tyyliin, että kyllä aito ihmiskontakti on virtuaalista elähdyttävämpi ja yhteisöllisessä kulttuurissa kylä kasvattaa lapset. Mutta kyllähän tuo nyt pöyristyttää, että
Mielenrauhaa ei voi siirtää eikä ostaa. Se asettuu kehoon, jos elämässä on tilaa ja luottamusta. Hanna Brotheruksen omaelämäkerrallinen Ainoa kotini (WSOY, 2021) on mitä sopivin teos päättämään suunnittelemattoman, pitkäksi venyneen blogitaukoni, koska sen kuunteleminen vei minulta peräti kahdeksan kuukautta. Varmaankin ennätys sillä mittarilla, mitä teosta olen edennyt pisimpään ja silti saattanut lopulta päätökseen. Suurin syy venymiseen ei ole niinkään teoksessa – vaikka ehkä vähän siinäkin – vaan keskittymiskyvyssäni, joka on heikentynyt viime vuosina todella hälyttävästi. Keskittymisvaikeuksien taustalla lienee ainakin töiden tuominen kotiin. En ole millään mittapuulla someaddikti, mutta kenties työhön ja vapaa-aikaan liittyvien sovellusten määrällä on niin ikään ollut oma vaikutuksensa. Lisäksi menneinä vuosina jokaista lomaa on sävyttänyt jonkinlainen piharemontti tai vastaava, joten lukemiseen rauhoittumiseen ei ole ollut ihan hirveästi mahdollisuuksiakaan. Aloitin Bro