Lukuhumua

Ensimmäinen kerta, kun luin runo- ja tietoteoksen yhdistelmän , ja täytyy korostaa, että konsepti toimii erinomaisesti. Pekka Tuomikosken toimittamassa teoksessa Suomalaiset klassikkorunoilijat ja heidän koskettavimmat runonsa (Mäntykustannus, 2008) jokaiselta runoilijalta on kaksi runoa, joita edeltää tekijän kokoama tietoaukeama. Aukeaman ensimmäiseen sivuun on tiivistetty runoilijan elämä, kun toinen sivu on pyhitetty tekijän isän, Tuomo Tuomikosken, luontokuville ja runoilijan teosluettelolle. Muutamassa kohdassa kriittinen silmä tarttuu kömpelöön virkerakenteeseen, mutta pääosin lukeminen on nautintoa.  Graafinen suunnittelu ja kansi on Maria Appelbergin käsialaa. Jotkut runoilijat, kuten Immi Hellén , olivat ennen tätä teosta itselleni lähes tuntemattomia – toisista taas on mukava kertailla perustietoja, jopa oppia uutta, samalla kun pääsee uppoutumaan kauniisiin runoihin. Vaikka Joulukirkkoon oli lapsuuden lempijoululaulujani, sanoittajaan en ollut koskaan kii...

Olen ollut mukana  Oksan hyllyltä -blogin luotsaamassa kirjankansibingossa. Kyseisestä blogista  voi lukea koonnin, miten siellä on bingoiltu. Varsinainen haasteyhteenveto on sivuston mukaan tulossa syyskuussa. Oma bingoiluni on ollut todella rentoa ja loppukesän lukemiseni epäjohdonmukaista ja poukkoilevaa.  Esimerkiksi Lars Sundin Missä musiikki alkoi -romaania yritin pitkin kesää lukea ja lukea, mutta viime viikolla totesin, että kun se ei lähde niin mikäs pakko se sitten on. Tällainen tietoinen kesken jättäminen ei ole ollut minulla tapana. Teoksia on kyllä jäänyt kesken siitä syystä, että niiden lukemiseen on tullut liian pitkä tauko muiden kiireiden vuoksi, enkä ole saanut enää otetta. Kuitenkin kesken jääneet teokset ovat olleet mieluisia ja olen ajatellut, että voisin lukea niitä taas joskus myöhemmin. Mutta tästä teoksesta ajattelen nyt aivan toisin. Saadakseni kuitenkin edes yhden bingorivin valitsin tämän viikonlopun lukemiseni kirjan kansien peruste...

Porrastreeniä ja vuorenvalloituspettymystä. Kunnon vanhan ajan henkeä saksofonin tahtiin. Hellepilviä, huvia ja historiaa. Siinä sanoja tiivistämään huikaiseva Puolan-matkamme, joka oli enemmän kuin osasi odottaa. Kesäloma alkaa olla nyt lopuillaan. Tänä vuonna jätimme lomareissun ihan loman ehtoopuolelle, jotta olisi jotain mitä odottaa ja pääsisi vielä vaihtamaan maisemaa juuri ennen töihin paluuta. Krakova oli ollut mielessämme erityisesti siksi, että mieheni halusi vierailla Auschwitzissa, mutta myös minua innosti matka historialliseen kulttuurikaupunkiin.  Lensimme Helsingistä Krakovaan Finnairin vajaan kahden tunnin aamulennolla ja perillä tuli hengailla kaupungilla ennen kuin pääsimme kirjautumaan hotelliin. Matkalaukut toki veimme hotellin laukkusäilytykseen heti alkuun.    Hotelliksi varasimme lähellä vanhaakaupunkia sijaitsevan Abella Suites & Apartmentsin, joka kuuluu Artery-hotelliketjuun. Kriteereinämme oli edullinen hinta ja hyvä ...

Valmistautuessani kirjabloggaajien Kuopion -kokoontumiseen muistin, että Tatu Kokon vastaavassa tapahtumassa 6.7.2016 lahjoittama historiallinen romaani Heinäkuun päivä (Icasos, 2013) oli jäänyt toistaiseksi lukematta. Mikä olisikaan parempi ajankohta korjata asia kuin Savon-kaipuun kukoistus muutama päivä ennen Kuopion keikkaa? Teos kuvaa päähenkilö Hannan elämää kahdessa aikatasossa: lapsuutta serkku Akun kanssa vuodesta 1891 vuosisadanvaihteen levottomammalle puolelle ja elämän viimeisiä hetkiä 1960-luvulla, kun helsinkiläistoimittaja Jarmo Vitbrandt kurvaa kuplavolkkarillaan Muuruvedelle Savon sydämeen elämänsä jutun perässä. Savo, kuvataide ja kirjallisuushistoria - en voinut muuta kuin ihastua teokseen. Snellmanin-puistossa kasvanut kuusi on saanut todistaa kaikki nämä vuodet, ja toimittajan matkassa päähenkilö nuortuu kepeästi viipottavaksi hetkiin tarttujaksi, jolloin lapsenriemulla ei ole rajaa. Savon-kaipuun ja Kuopion kaduille pääsyn lisäksi teos hellii myös kul...

Lukaisin Tao Linin novellikokoelman Kaunis maailma (Enostone, 2019), jonka löysin kirjapinostani. En aluksi muistanut teoksesta mitään ja ihmettelin, mikä tämä tällainen kirja pinkassani onkaan, kunnes tajusin poimineeni sen kainalooni eräänä perjantai-iltapäivänä kirjaston uutuushyllystä lupaavan takakansitekstin perusteella: Kaikkien tunteet kuohuvat vallan, maineen, egon, rakkauden, rahan ja terveyden meressä.  Olin siis ajatellut teoksen sopivan makuuni, mutta työviikon päätteen päähänpisto selittänee muistijäljen haalistumisen sinä aikana, kun teos lojui odottelemassa.  Taisin hieman yliarvioida takakannen lupaukset. Lyhyt, nopealukuinen kokoelma antoi odottaa parastaan loppupuolelle, ja vasta kun aloin ymmärtää jostain jotain, teos loppuikin jo. Kaikkea tuota en ainakaan ehtinyt sisäistää. Rakkauden meressä kuohuvien tunteiden sijaan puhuisin ennemminkin itseä tutkivista, usein parempaa hamuavista yksilöistä, joiden olemus sinänsä kuvaa melko hyvin nykymenoa...

Pitkän blogitauon jälkeen tuntuu sopivalta jatkaa bloggaamista teoksella, joka käsittelee hyvinvointia mutta jonka nimi myös kuvastaa mitä parhaiten blogiharrastukseni nykytilaa. Voi blogistania, miten olen kaivannut tänne! Ei ole sattumaa, että päädyin kuuntelemaan liikunnanohjaaja, personal trainer ja toimittaja  Jenny Belitz-Henrikssonin teosta Uuteen nousuun – Löydä energisempi elämä (Tammi, 2018). Viime vuosina ja erityisesti menneenä keväänä elämä on ollut, rehellisesti sanottuna, viimeisillä voimilla räpiköimistä. Vaikka jo viime syksynä päätin tietoisesti vähentää työntekoa, joka on pitkään imenyt itseni liiankin intohimoiseen suorittamiseen, kulunut vuosi on ollut vielä rajojen hakemista ja priorisoinnin opettelua, ja kyllä, sitä karseankuuloista kantapääopistoa. Vasta nyt alkaa tuntua, että olen viimeinkin sisäistänyt, millaisiin pinoihin elämän palikoita kannattaa asetella. Teoksesta jää erityisesti mieleen Timothy Ferrisin ajatus Ajanpuute on prioriteetti...

Kirjallisuus on ollut minulle viime aikoina ennen kaikkea äänikirjoja. Ei sillä etten välittäisi lukea vanhoja kunnon kovakantisia, mutta terassinteon ja muiden pihapuuhien viedessä aimo annoksen ajasta on ollut kaikkien kannalta järkevämpää nauttia tekstit korvien kautta.  Ehdottomasti paras kuuntelemani kirja on ollut Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, äänikirja 2016, lukija Krista Putkonen-Örn). Lempi on lukuisten kollegoideni ja muun kirjamaailman ylistämä, eikä kaiken tohinan jälkeen ole helppo kuvailla teosta uusin tai omin sanoin. En oikeastaan edes tiedä, miksi teos on niin tarttuva. Yksi hieno piirre on teoksen kieli, jopa siinä määrin, että olisi voinut olla vielä vaikuttavampaa lukea kuin kuunnella. Kun kieli on erityistä, minulle sopii paremmin sanojen näkeminen, sillä en ole kovin auditiivinen tyyppi. Tästä syystä olen päättänyt esimerkiksi Juha Hurmeen Niemen kohdalla, että minun täytyy nähdä se, ei kuulla. Mutta Lempissä myös tarina vetoaa niin perin juuri...