Lukuhumua

Joni Pyysalo: Alaska (WSOY, 2016) Haastattelun aikana Dodon mieleen jääneet ajatukset: 1. lukevatko kaikki työhaastatteluun valmistautuvat saman käsikirjan 2. miten identtiset kloonit tervehtivät toisiaan ensitapaamisessa 3. miksi työnhakijat tuntuvat samanlaisilta, tutuilta mutta luonnottomilta 4. nouseeko edellinen tunne lapsuuskodin olohuoneellisesta taiteilijoita, joista olisi saanut diagnosoiduksi vähintään narsismin, sosiopatian, Aspergerin, ADHD:n, pakko-oireisen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja rajatilapersoonallisuuden. Aikamoinen. Pyysalon esikoisromaani pakottaa ratkaisemaan, mistä kaikesta kokonaisuus koostuu. Loppu saa haukkomaan henkeä niin, että onneksi alun listat monipolvisine mielleyhtymineen kantavat tällaistakin lukijaa, jota henkilöiden elämäntavat vieroksuttavat ja jonka ällöttävät episodit ovat vähällä saada kääntämään sivut kiinni. Kielen hienous käskee jatkamaan. Ja ne paradoksit juoksemisesta ja kaikesta. Se, että alussa ei tunnu...

Lainatuimpien kirjojen kanssa tahtoo käydä niin, että ne lukee vasta jälkijunassa, ellei satu ostamaan teosta tuoreeltaan. Lukee Neljäntienristeystä (2014,) kun Lopotti (2016) jo lopottaa menemään. Tommi Kinnusen esikoisromaani auttaa näkemään elämän samalla tavoin laajasta sukupolvinäkökulmasta kuin talvella tekemäni mummon elämäkertahaastattelu, jonka myötä sain talletettua eri vuosikymmeniin kytkeytyviä sukumuistoja ja historian vuosikymmenet alkoivat elää mielessä ennenkokemattomalla tavalla.  Kinnusen romaanissa Marian, Lahjan, Onnin ja Kaarinan elämää valotetaan siitä näkökulmasta, miten he vaikuttavat toistensa elämänkudelmaan. Luonne ja valinnat vaikuttavat. Jokaisella on omat vaikeutensa, mutta keskenään niitä ei jaeta. Arjen ahavoittamia yhdistää tietynlainen yksinäinen taistelu. Ihmiset kietoutuvat rakennuksiin, niiden seiniin ja seinien sallimaan piilopaikkaan, jossa kipuilla yksin.  Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhu...

Ja jottei blogini haalistu, päätin osallistua kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haasteeseen , jonka organisoi  Tuijata. Kulttuuripohdintoja  ja rikkoa samalla blogihiljaisuuteni. Ei sillä, ettenkö olisi kirjoittanut tai lukenut kevään aikana - kirjoittanut olen enemmän kuin koskaan. Olen tehnyt ahkerasti kirjoitamisen perusopintoja ja kaikki tarmo onkin mennyt noihin opintoihin töiden ohella. Sitten kun olisi taas ollut aikaa blogata, en ole jotenkin osannut. Mitä kauemmaksi historiaan edellinen bloggaus on jäänyt, sitä vaikeampi on ollut tarttua toimeen. Matkan varrelle on jäänyt lukuisia teoksia kesken, luettu fiiliksen mukaan sieltä täältä ja unohdettu. Kun havahduin haasteeseen, astelin kirjahyllylleni tutkimaan, mitäs Joenpeltoa olen joskus muinoin kirppikseltä kotiini kantanut. Elämän rouva, rouva Glad tuli luettua opiskeluaikoina, joten oli aika valita toinen hyllyssäni majaillut, monta muuttoa läpikäynyt Jottei varjos haalistu (1986). Elämän ankaruudessa ...

2.1.2016 Iltaa, lukumaratonin näkökulmasta sitä viimeistä! Täällä taas omaan verkkaiseen tahtiini maratoonailen, jopa niin verkkaiseen, ettei meinaa vauhti riittää kirjoista blogiin asti. Mukana silti ollaan. Noh, panostan loppuajan lukemiseen ja taidankin joutua unille ennen loppukoostetta, kun aamusta täytyy matkata Suomen halki. Lupaan kuitenkin palata tekemään maratontilinpäätöksen, kunhan laukut on onnellisesti purettu kaupunkiyksiöni kaapistoihin.  3.1.2016 On tullut aika koota yhteen maratonin kuulumisia, koska en tullut lukemisen lomassa kirjoittaneeksi juurikaan. Maratonini oli melkoisen hupaisa , koska aloitin lukemisen neljä tai viisi kertaa, ennen kuin sain vietyä maratonin päätkseen ihan loppumetreillä. Aikaisemmilla yrityksillä tuli aina jotain muuta, joten päätin siirtää lukuputkea, koska osallistumisaika oli hyvin salliva. Säännöt olisin kenties voinut lukea hieman paremmin, sillä tajusin liian myöhään ajaksi asetetun tavanomaista pidemmän aja...

Kuva Niina/ Yöpöydän kirjat Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin neljänteen luukkuun. Edellinen luukku aukesi Kulttuuri kukoistaa  -blogissa ja seuraava blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä . Lista kaikista kalenterin luukuista on blogissa  Hyönteisdokumentti .  Tässä luukussa vietämme kirjastopäivää omintakeisessa pikkujouluhengessä. Millainen on toiveiden pikkujoulu, jota voi viettää itsekseen silti olematta yksin? Olen monesti haaveillut mahdollisuudesta viettää aikaa kirjastossa, ottaa hyllystä minkä kirjan tahansa ja nautiskella taikamaan tunnelmasta rauhassa. Ehkä joillekin lukeville kirjasto on todella se kotoisa olohuone, mutta minun tavanomaisiin kirjanhakureissuihini ei tällainen leppostelu ole istunut. Kirjasto - niin paljon kuin rakastankin - tahtoo jäädä lyhyeksi välietapiksi arjen tikittävässä temppuradassa. Niinpä päätin järjestää yhden hengen kirjastopikkujoulut vain itselleni.  Tämän pienen raportin myötä haasta...

Asiat eivät menneet pieleen vasta, kun Puupposen Simo kirjoitti: Eivät sellaista voi kuvitella muut kuin lämminsydämiset, viisaat neitsyet. Pieleen meni jo silloin, kun kirjastosta ei Aapelin 100-vuotissyntymäpäivän aattona enää (yllätys se ei voinut olla) löytynytkään Pikku Pietarin pihaa, joka oli lukumielessä hiiviskellyt. Sivistyäkseni lähdin lukemaan juhlakalun tuotantoa, johon kirjabloggaajat tarttuivat, vaikka asetin oman lukuaikataluni muita myöhemmäksi, syntymäpäivälle vasta. Pieleen meni, kun tuli lainauttua Kissa kissa kissa (1967).  Harmikseni en tästä teoksesta tunnistanut sitä kehuttua sananiekkaa, jonka Ylen sivuillakin (23.10.2015) sanotaan "olleen aina ihmisten puolella". Mainio koonti Aapelia lukeneista bloggaajista ja herran itsensä merkityksestäkin on  Amman lukuhetkessä . Kissa, kissa, kissa piirtää ihmisestä omaa etuaan tavoittelevan, naapurin epäonnesta nauttivan julkean nilkin kuvan, minkä lukeminen ei ole mukavaa, olkoonkin rivienvälist...

Lienee paikallaan kertoa, minkä kirjan luin viimeksi, Tiina Raevaaralta viime vuonna ilmestyneen Laukaisun. Lukemisesta alkaa olla pari viikkoa, mutta heti en edes pystynyt kirjoittamaan. Nyt on saanut sen verran etäisyyttä, että voi jokusen sanan piirtää.  Moni varmasti tietää kirjan vaikean aiheen, perhesurmat, ja niiden syiden kutominen esiin on jopa yllättävän uskottavaa. Myös lopullinen surman toteuttaja tuli yllätyksenä, sillä vääjäämättömän kurjan elämän kuvaaminen oli mielestäni - ja mielessäni - johdattelevinaan hieman toisenlaiseen loppuun, mikä olisi ollut karu sekin.  Ahmin tarinan, vaikka olisin voinut veikata, etten herkkänä lukijana tällaiseen teokseen tarttuisi. Liekö syynä se, että olin juuri uupumuksen rajamailla kamppaillut töiden parissa, kun mustan mielen ja harmaan maailman lukeminen veti aivan ennennäkemättömällä vimmalla puoleensa. Raevaaran kieli koukutti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja hyvin pian tarinan likainen, haiseva miljö...